1. Poikkeukselliset 362 vuorokauttani Vekaranjärvellä

- Kokemuksia ja päätelmiä

Jos päädyit tälle sivustolle suoran linkin kautta, suosittelen ensin tutustumaan Armeija-sivuston etusivuun.

Esipuhe

Tämä teksti tarkastelee varusmiespalvelustani kokonaisuutena. Kirjoitus käsittelee kronologisessa järjestyksessä varusmiespalvelukseni aikana kokemiani ja havainnoimiani asioita, joiden pohjalta teen erilaisia päätelmiä. Painotan, että teksti ei pituudestaan huolimatta käsittele päiväkirjan tapaan erillisiä palveluspäiviä, vaan tuon harkitusti esille merkittäviä ja huomioni kiinnittäneitä tapahtumia tai teemoja; merkittävä osa palvelusajastani jää käsittelemättömäksi tavanomaisuutensa vuoksi.

Varusmiesajastani muodostui kokonaisuutena kiistatta poikkeuksellinen, minkä vuoksi päätin kirjoittaa tämän tekstin. Poikkeuksellisuus perustuu kokemaani henkiseen väkivaltaan ja yksilön fyysistä koskemattomuutta loukkaaviin uhkauksiin niin toisten varusmiesten kuin kantahenkilökunnan taholta, kohtalaisen vakavaan sairastumiseeni sekä kahteen eri kurinpitoesimiehen minulle langettamaan poistumiskielto-ojennukseen. Tämä kirjoitelma kertoo, kuinka edellä mainitut ja monet muut asiat tapahtuivat sekä erityisesti sen, mihin kaikki kohdallani johti.

Kaikki tekstissä esiintyvät asiat, kuten esimerkiksi erilaiset tapahtumat, paikkojen nimet ja sotilasarvot, ovat tosia. Kenenkään henkilön oikeaa nimeä ei omaa nimeäni lukuun ottamatta kuitenkaan yksityisyydensuojasyistä tuoda esille, vaan heihin viitataan keksityillä nimillä (ilman jonkinlaisia nimiä tekstin selkeys kärsisi puhuttaessa samanaikaisesti useammasta henkilöstä).

Tekstin sisältö ei siis ole fiktiota, vaan faktaa perustuen varusmiespalvelukseeni 8.7.2002 - 4.7.2003.

Varusmiespalvelus alkaa

Varusmiespalvelukseni alkoi siis 8.7.2002 (saapumiserä II/02). Olin tuolloin 18-vuotiaana satojen muiden nuorten miesten (ja joidenkin naisten) kanssa jonottamassa Vekaranjärven varuskunnan varus- ja liinavaatevarastolle saadakseni suuret säkit täyteen tavaroita ja vaatteita. Tuo päivä – kuten koko kesä – oli poikkeuksellisen helteinen ja se kului lähinnä uudenlaista ympäristöä tarkkaillessa sekä henkilökohtaisen varustekaapin järjestämisessä. Minut oli määrätty Esikuntakomppaniaan, joka kouluttaa varusmiehistä sotilaspoliiseja ja viestimiehiä. Varsinaisesti varusmiespalvelus alkoi kuitenkin vasta seuraavana aamuna: alikersantit (alokkaiden lähimmät esimiehet) herättivät uudet varusmiehet tasan kello 5.00 voimakkaalla ”komppaniassa herätys” -huudolla. Välittömästi herätyksen jälkeen siirryttiin oikeanlaisessa varustuksessa (sandaalit, lyhyet housut ja t-paita) istumaan henkilökohtaiselle, oman sängyn edessä sijaitsevalle jakkaralle. Istua tuli ryhdikkäästi ja liikkumattomana erikseen määritellyssä asennossa. Tuoleilla odotettiin käskyä siirtyä jonossa muiden tuvan miehistöön kuuluvien kanssa pesutiloihin – jälleen ripeästi, koordinoidusti ja äänettömästi. Tupamme esimies oli läsnä pesutiloissa valvomassa toimintaamme: ”Vauhtia! Teillä on enää 15 sekuntia aikaa saada ne hampaat puhtaaksi!” Muonituskeskuksessa syödyn aamupalan jälkeen päivä kului erilaisten oppituntien ja harjoitusten parissa korostetun järjestelmällisesti, kunnes illalla oli hetki aikaa hengähtää. Illalla kello 22.00 palveluksensa aloittaneiden oli jälleen oltava pimeässä tuvassa äänettä sängyssään herätäkseen taas seuraavana aamuna kello 5.00 vastaavanlaisia aamutoimia ja päivärutiineja varten.

Ensimmäiset palveluspäivät olivat hyvin kiireisiä, eikä vapaa-aikaa käytännössä ollut yhtään. Opetus oli alussa melko teoriapainotteista ja opetustyyli koulussa totutusta selvästi poikkeavaa. Luokassa esimerkiksi istuttiin tarkasti selkä suorassa, lisäksi opetusta tuli seurata ehdottoman hiljaa ja intensiivisesti. Minkäänlaiseen keskusteluun ei ollut vieressä istuvan kanssa mahdollisuutta, kun yskimiseenkin täytyi pyytää lupa oppitunnin pitäjältä. Oleellisena osana armeijaan kuuluvalla, melko täydellisellä vapaudenriistolla ja selvällä henkilöiden välisellä hierarkialla olikin keskeinen merkitys toiminnan tehokkuuden ja toimivuuden kannalta. Myös käytännön opetus sekä koulutus olivat järjestelmällistä, tinkimätöntä ja kontrolloitua. Kuri oli yleisesti ottaen hyvin tiukka, mistä olin erittäin iloinen, koska olin aina pitänyt yleisestä hyvästä järjestyksestä ja tehokkuudesta – joskin tällainen äärimmäisyyksiin menevä kontrollointi oli mielestäni tarkoituksenmukaista vain yksittäistapauksena ja kokemuksena, ei elämäntyylinä tai vallitsevana mallina.

Henkilökohtaisesti olin odottanut alkanutta koitosta innolla ja armeijaan tullessani tunsinkin oloni erittäin kotoisaksi. Olin saapunut hyvässä fyysisessä kunnossa paikkaan, jossa toimittaisiin tehokkaasti sekä elettäisiin ryhdikkäästi hyviä elämäntapoja, jaloja arvoja ja yhteisiä sääntöjä noudattaen. Paikkaan, jossa opeteltaisiin puolustamaan Suomea. Yksikössämme oli noin sata uutta alokasta ja tiesin alun shokkihoidon jälkeen heidän joukossaan olevan myös niitä nykynuorison edustajia, jotka eivät tulisi terveydentilasta johtumattomista syistä armeijaa suorittamaan. Ensimmäisten armeijassa vietettyjen päivien jälkeen olin vakuuttunut, että siviilissä tietynlaisten ihmisten valtakausi loppuisi, kun varusmiespalvelusta periaatteellisella tasolla vastustavat, itsekkäät ja aikaansaamattomat henkilöt kohtaisivat tinkimättömän auktoriteetin.

Monet alokkaat olivat ensimmäisinä päivinä silminnähden peloissaan esimiesten (tässä tapauksessa alikersanttien) huutaessa alaisilleen vihaisella äänellä käskyjä. Myös yleiseen palvelusohjesääntöön perustuneet loputtomat huomautukset esimiehen kunnioittamisesta sekä tarvittaessa käytettävistä rangaistusmenetelmistä kaikuivat usein komppanian käytävillä. Alokasajan alun lähes totalitaristinen ilmapiiri loi selvästi paineita useille varusmiehille. Vaikka alikersantit – jotka siis olivat varusmiehiä itsekin – vaikuttivat käytöksensä johdosta habitukseltaan alokkaita paljon vanhemmilta ja miehekkäämmiltä, tiesin heidän itse olleen alokkaiden asemassa vastaavanlaisen kohtelun kohteena vasta puoli vuotta aikaisemmin, enkä siksi stressaantunut heidän harjoittamastaan laskelmoidusta, useisiin alokkaisiin ilmeisesti paljon vaikuttaneesta teatraalisuudesta juuri ollenkaan. Tein vain kaiken mitä käskettiin piittaamatta sen enempää alikersantin näennäisestä rajuudesta, mikä ilmeisesti jollain tavalla huokui omasta olemuksestani. Tämä selvästi ärsytti tiettyjä alokkaita ja alikersantteja, jotka kenties kokivat minut varusmiespalvelukseen ylimielisesti, ilman asiaankuuluvaa vakavuutta suhtautuvana henkilönä, mikä saattaisi aiheuttaa ongelmia myös muille ryhmärangaistuksien muodossa.

Vain muutaman ensimmäisen palvelusviikon jälkeen alussa vallinnut vaativa ilmapiiri ei vastoin kaikkia odotuksiani enää ollut yhtä selvä, mikä ilmeni aiemmin alokaskaudella kukoistaneen tinkimättömyyden jonkinasteisena rapistumisena. Monet alokkaat alkoivat huomata, ettei armeija ollutkaan niin epämiellyttävä paikka kuin miltä se oli aluksi vaikuttanut. Esimiehet eivät olleetkaan keskiaikaisen linnan kellarista kotoisin olevia, ruoskan kanssa heiluvia ylipainoisia pyöveleitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä, joiden alussa loistanut oma innostuneisuus kuria ja auktoriteetteja kohtaan oli vähentynyt.

Alkujännitys oli hävinnyt ja jotkut alokkaat saattoivat jo innokkaana alkaa laskea jäljellä olevia palveluspäiviä sekä organisoitua huomaamattomasti minkä tahansa yhteisön tapaan pienempiin ryhmiin, jotka muodostuivat eri henkilökohtaisten ominaisuuksien kuten asenteiden, mielipiteiden ja elämäntapojen mukaan. Minä sen sijaan aloin siinä vaiheessa huomata, ettei armeija ollut ollenkaan sellainen paikka kuin olin odottanut. Toiminnan todellinen luonne alkoi vähitellen esiintyä selvemmin, mikä huolestutti minua suuresti: imagostaan sekä kaikesta teoreettisesta järjestelmällisyydestään ja toimivuudestaan huolimatta armeija on valehtelun, huijaamisen, itsekkyyden ja mielistelyn tyyssija. Ken edellä olevat asiat taitaa, on tuleva suorittamaan palveluksena paradoksaalisen mallikkaasti – vähintään ongelmitta. Väittämäni on kieltämättä raju ainakin varusmiespalvelusta suorittamattomille henkilöille, joilla kenties on mielikuva armeijasta ”tinkimättömänä ja kurinalaisena sotakouluna, joka tekee pojista miehiä”. Tämä teksti kuitenkin puoltaa omaa väittämääni. Armeija ei vastoin kaikkia maallikon odotuksia olekaan tarkan koneiston lailla toimiva neutraali teholaitos, vaan kaikista työyhteisöistä sosiaalisin, missä erilaiset henkilöiden väliset suhteet korostuvat äärimmäisen voimakkaasti tehden siitä juonittelun tyyssijan.

Ihannekuva rikkoutuu vähitellen

Monet alokkaat huomasivat pian, ettei tarvinnut olla kovinkaan yritteliäs sotilas onnistuakseen armeijassa – riitti, kun osasi vakuuttavasti esittää sellaista. Tämä ilmeni myös omien kokemuksieni kautta. Olin heti alussa päättänyt tehdä silloisille alikersanteilleni selväksi, että minulla on asennetta ja tahtoa suorittaa varusmiespalvelus erittäin mallikkaasti. Suoritin erilaiset tehtävät hyvin ja opin uudet asiat nopeasti. Kun lisäksi kysyttiin vapaaehtoisia joidenkin pikkuasioiden hoitoon, olin käsi pystyssä osoittamassa halukkuuteni tehdä jotain. Eräänä kertana palvelukseni alkupuolella esimerkiksi täytyi hakea lisää halkoja komppanian vajaan muun koulutuksen jo päätyttyä. Yksi esimiehistämme kysyi vapaaehtoisia suorittamaan kyseistä lisätehtävää, jolloin minä parin muun henkilön kanssa ilmoittauduin muiden lähtiessä omille asioilleen. Ajattelin, että esimiehet huomioisivat oma-aloitteisuuteni ja oikeanlaisen asennoitumiseni, mutta olin väärässä. Alikersantti sanoi minulle hetken kuluttua seisoessani hänen vieressään, ettei kannata koskaan olla vapaaehtoinen, koska siitä ei saa mitään kiitosta. Olin lyhyen palvelukseni aikana ehtinyt saada hänestä kuvan poikkeuksellisen rehtinä henkilönä, joten hän ei tiettävästi todennut asiaa katkerana omiin kokemuksiin perustuen tai tahallisesti harhaanjohtavana, vaan selvästi vilpittömänä varoituksena. Pyyteettömyydestäni huolimatta alikersantin toteamus tuntui harmilliselta, koska se vahvisti käsityksiäni aikaisemmin tekemistäni havainnoista.

Alikersantit eivät omien päätöksiensä perusteella päästäneet meitä ensimmäisten päivien aikana vapaa-ajalla ulos yksiköstämme, ellei osannut tunnistaa aiemmin opetettuja sotilasarvoja kuvien perusteella. Aina yksiköstä poistuttaessa ja päivystäjälle ilmoittautuessa täytyi tunnistaa se arvomerkki, jonka kuvaa tämä näytti. Jos arvomerkkiä ei tunnistanut, joutui kymmenien ulos pyrkivien alokkaiden muodostaman jonon jatkoksi yrittääkseen jonkin ajan kuluttua myöhemmin uudelleen. Muita alikersantteja oli päivystäjän läheisyydessä naureskelemassa alokkaiden väärille vastauksille ja jakelemassa heille koomisia ja alistavia ohjeita seuraavaa yritystä varten: ”Mun mummokin osaa noi arvomerkit paremmin kuin te. Jonon perälle!” Kun tuli minun vuoroni ilmoittautua, minulle näytettiin kenties tarkoituksella opistoupseerin merkkiä; se oli nimittäin selvästi epätavanomaisempi sotilasarvo, jonka uskoakseni vain pieni vähemmistö alokkaista tiesi, mutta sen tunnistaminen ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, koska olin kotiin lähetetyn alokasoppaan ohjeiden mukaisesti opetellut maavoimien arvomerkit jo ennen varusmiespalveluksen alkamista, mitä kovin moni muu ei ilmeisesti ollut tehnyt. ”Terho, mikä sotilasarvo tämä on?”, minulta kysyttiin yksiköstä ulos pyrkiessäni. Katsoin merkkiä hetken ja vastasin: ”Kadetti.” ”Väärin. Se on opistoupseeri.”, alikersantti vastasi. Kerroin päivystäjälle, että sotilasarvo oli alokasoppaan mukaan kadetti, mihin tämä vastasi: ”Jaa, no se on kuitenkin väärin. Jonon perälle!” Arvata saattaa, että minua alkoi hieman ärsyttää joutuessani jonon jatkoksi vain siksi, että olin vastannut kysymykseen oikein – toisin sanoen kiitokseksi siitä, että olin valmistautunut palvelukseen selvästi keskivertoa huolellisemmin. Myöskään eriäviä mielipiteitä ei sallittu ollenkaan edes selvissä tapauksissa (kuten tässä tapauksessa), mikä hermostutti minua. Järkevä alikersantti olisi laskenut minut ulos, mutta hänestä oli hauskaa laittaa miehiä niin sanotusti hakemaan vauhtia jonon hänniltä. Meille oli jo aikaisemmin samana päivänä opetettu niin kauan arvomerkkejä, että ne aiheuttivat ähkyn. Kaikki eivät kuitenkaan vieläkään tunteneet kunnolla sotilasarvoja ja he muodostivat siten pitkän jonon päivystäjän pöydän eteen. Jonon takana turhaan seisoessani aikaisemmin niin lievä armeijaan kohdistunut skeptisyyteni lisääntyi jälleen vähän. Sen oli kuitenkin määrä lisääntyä pian lisää.

Joskus epämiellyttävistä ja epämääräisistä toimenpiteistä ei annettu ollenkaan erillistä varoitusta. Kun esimerkiksi palasin oppitunnilta tai ruokailusta, joku – todennäköisesti oma esimieheni – alikersanteista oli sillä aikaa toimivaltansa ylittäen kääntänyt vuodevaatteeni perusteellisesti ylösalaisin, koska petaamani sänky ei ollut johtajan mielestä tarpeeksi siisti (vuodevaatteiden sotkemisen perusteeksi riitti minimaalinen eli käytännössä tulkinnanvarainen epäsymmetria päiväpeiton kuvioiden asettelussa). Eräänä kertana sen sijaan istuimme omilla jakkaroillamme normaaliin tapaan liikkumattomina ja hiljaa odottaessamme lisäkäskyjä. Tähän niin sanottuun jäkittämiseen kuului myös katseen tarkka kohdistaminen yhteen kohtaan edessä, eikä sitä saanut siirtää. Jonkin aikaa jäkitettyämme siirsin katsettani puolen sekunnin ajaksi puoli senttiä oikealle. Minulla oli huono tuuri, koska tupamme esimies huomasi sen. Tosin kyse ei välttämättä ollut pelkästään huonosta tuurista, vaan tarkoitushakuisesta toiminnasta, sillä hän oli koko ajan keskittynyt lähinnä siihen, mitä tein mahdollisesti väärin – oli kyse kuinka merkityksettömästä asiasta tahansa. ”Terho, mitä te näitte siellä?! Oliko siellä hiiri?! Taisi olla! Nyt kaikki oman sänkynsä alle makaamaan ja tarkistamaan, onko se Terhon näkemä hiiri siellä!”, alikersantti latasi, jolloin tupani jäsenet joutuivat makaamaan sänkyjen alle. Tuollaiseen asiaan voidaan suhtautua yksittäistapauksena osittain huumorilla, mutta mahdollinen tilannekomiikka kaikkoaa siinä vaiheessa, kun epämääräiset teot kohdistuvat kerrasta toiseen yhteen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut. Simputusta ei tietenkään kukaan ole velvoitettu kokemaan, mutta tällaiset tapaukset ärsyttivät suunnattomasti nimenomaan siksi, että selvästi keskivertoa voimakkaammalle yritteliäisyydelleni ei annettu juuri mitään arvoa. Lisäksi simputuksen sijaiskärsijät (tässä tapauksessa muut tuvan alokkaat) eivät koe ongelmanaiheuttajaksi tuvan esimiestä asiattoman käskyn toimeenpanijana, vaan katsettaan siirtäneen alokkaan, mikä edelleen voimistaa negatiivista reaktiota sekä lisää jännitettä sosiaalisiin suhteisiin varusmiesten välillä. Toistuvina tapauksina yksittäisen alokkaan asema vaikenee huolestuttavasti.

Simputuksen tapainen kohtelu kohdistui välillä myös suurempaan joukkoon. Maastoharjoitusten aluksi kyseinen alikersantti tapasi komentaa koulutettavaa ryhmää käskemällä alokkaita edestakaisin kyykkyyn ja ylös, niin sanotusti poistumaan monia kertoja taakse tai syöksymään maahan kuviteltua kranaattia suojaan viidesti. Johtajille toki opetetaan, kuinka koulutettava ryhmä on saatava kiinnittämään huomio kouluttajaan, mutta käytännössä se oli valitettavan usein tekosyy tietyille esimiehille toimia väärin liioittelemalla oikeuksiaan. Alikersantit myös esimerkiksi kielsivät alokkaita käyttämästä erillisiä pakkipusseja, joiden tarkoitus oli pitää kenttäruokailuastiat hygieenisinä heinäkuun helteisinä päivinä heidän itse syödessään kertakäyttöastioista tai pakkipusseilla vuoratuista astioista. Sekin oli esimiesten omavaltainen ratkaisu, jota ei tietenkään alokkaana vielä osannut – eikä kannattanut – kyseenalaistaa. Alokkaita vain uhkailtiin häikäilemättömästi ”Esalla ja Pekalla” eli esitutkinnalla ja poistumiskiellolla kaiken vastarinnan kitkemiseksi, mikä oli kyseenalaista toimintaa silloin, kun käskyt tai teot itsessään olivat sääntöjen vastaisia.

Alokaskauden alussa palatessamme ampumaradalta johtajat myös käskivät alokkaita levittämään kaikki mukana olleet varusteet komppaniamme takapihalle tarkistaakseen, ettei kukaan ollut yrittänyt ottaa ampumaradalta matkamuistoja (hylsyjä). ”Jos joltain löytyy yksikin hylsy, saatte olla varmoja, että siitä seuraa Esaa ja Pekkaa!”, sanottiin. Se oli järjetöntä toimintaa, eikä mielestäni ollenkaan huvittavaa, jos se sellaiseksi oli tarkoitettu. Kannatin toki selviä ja ankariakin normeja, mutta tällainen käyttäytyminen alokkaita kohtaan ei ollut kohtuullista tai asiallista (olisi ollut mahdollista, että jonkun varusteisiin olisi ampumaradalla jäänyt toisesta aseesta sattumalta lentänyt hylsy). Muutenkin monet alikersanteista olivat sangen vastuuttomia antaen alokkaille vain käskyjä päästäkseen itse sen jälkeen sänkyyn makaamaan, vaikka heidän olisi pitänyt valvoa alokkaita ja toimia esimerkkinä. Suhtautuminen alokkaita kohtaan oli usein epäasiallista ja demotivoivaa: Minulta esimerkiksi oli eräänä kertana unohtunut oman varustekaappini avaimet kotiin palatessani viikonloppuvapaalta. Ilmoittaessani asiasta komppaniani päivystävälle alikersantille saadakseni neuvoa, hän tyytyi vastaamaan asennossa seisovalle ja apua tarvitsevalle alokkaalle välinpitämättömään sävyyn sanoilla ”paska juttu” (myöhemmin isäni toimitti avaimet varuskunnan pääportille, josta ne tuotiin edelleen minulle).

Huolimatta siitä, että osasin palveluksen alusta asti pitää lähimpiä esimiehiämme vain varusmiehinä, en kuitenkaan ymmärtänyt erästä tärkeää asiaa kunnes vasta paljon myöhemmin. Oletin nimittäin alussa, että kantahenkilökunta (ammattisotilaat) ja varusmiesjohtajat kuuluvat yhteen siten, että heidän välillään tieto kulkee moitteetta. Luulin, että kaikista varusmiesjohtajien havainnoimista asioista tieto kantautuisi aina myös kantahenkilökunnalle asti, mutta käytännössä kantahenkilökunta ja varusmiesjohtajat olivatkin kaksi selvästi eri ryhmää. Heidän kommunikointinsa perustui ainoastaan siihen, että kantahenkilökuntaan kuuluvat jakoivat käskyjä, joita varusmiesjohtajat noudattivat. Heidän keskinäinen suhteensa oli käytännössä siten yhtä kylmä kuin varusmiesjohtajien suhde alokkaisiin. Ammattisotilaat olivat töissä normaalina virka-aikana, eivätkä olleet alokkaiden kanssa tekemisissä läheskään niin paljon kuin varusmiesjohtajat. Tämän ajan ulkopuolella (ilta ja yö) varusmiesjohtajat saattoivat harjoittaa toimintaa haluamallaan tavalla, eikä kantahenkilökunta ollut siitä millään tapaa tietoinen. Jälkeenpäin ajateltuna on erittäin sääli, että varusmiesjohtajat murensivat toiminnallaan myös kantahenkilökunnan uskottavuutta ja henkilökohtaista innokkuuttani ennen kuin todellinen hierarkia tuli pikkuhiljaa kaikkien – tai ainakin minun – tietooni.

Eräänä kertana harjoittelimme miehistönkuljetusauton lastaamista komppaniamme takapihalla. Tavaraa oli kannettavana todella paljon teltoista kamiinoihin ja hiekkasäkeistä kirveisiin. Kun auto oli kerran saatu lastattua, se tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Harjoitus oli mielestäni lukuisten toistojensa ja yksinkertaisuutensa vuoksi melko turhauttava, mutten antanut sen häiritä, vaan kannoin tavaroita edestakaisin niin nopeasti kuin pystyin. Muistan, kuinka harjoituksen lopussa silmissäni kirjaimellisesti sumeni, mutta saatoin sentään todeta itselleni suorittaneeni tehtäväni mallikkaasti kantamalla varusteita ainakin kahden perusalokkaan teholla. Se ei tosin esimiehiä kiinnostanut. Harjoitusta valvoneet alikersantit käskivät vain omaksi huvikseen alaisia lastaamaan autoa koko ajan ripeämmin käyttäen tylsiä ja mielikuvituksettomia esimiesten suosimia täytelausahduksia: ”Vauhtia! Nyt on kiire!” Se vaikutti väkisin motivaatioon suorittaa tehtäviä tehokkaasti, koska minkäänlainen tarmo ei ikinä ollut esimiesten mielestä riittävä. Jos sen sijaan vähänkin hidasti askelta, siitä heti huomautettiin. Oli myös ilmeistä, että monet varusmiespalvelukseen innottomammin suhtautuvat alokkaat – jollaisia oli yllättävän paljon – kokivat minut henkilönä, joka yrittää liikaa, mikä ei tietenkään lisännyt suosiotani yhtään. Yritin vain olla hyvä sotilas ja toimia oikein, mitä oli kuitenkin vaikea tai ainakin stressaavaa pitää yllä, koska se ei kiinnostanut esimiehiä ja toisaalta ärsytti tietyllä tasolla useita muita alokkaita.

Olin jo kauan ennen varusmiespalvelusta hahmotellut mielessäni, kuinka pääsisin armeijassa nauttimaan täsmällisyydestä, ryhdikkyydestä ja tehokkuudesta. Esimerkiksi ruokailemaan mentäisiin sovitun aikataulun mukaan siistissä muodossa ja vaatteissa sekä noudatettaisiin hyviä ruokatapoja, mutta tämäkin yksinkertainen perusasia kuitenkin tuotti minulle täydellisen pettymyksen ainoastaan aikataulun pitäessä varuskunta-alueella. Jäin aina ihmettelemään, miksi armeijassa ei muiden itsestäänselvyyksien ohella opetettu ollenkaan pöytätapoja, vaikka meille useasti korostettiin, kuinka itseään kunnioittavan sotilaan tulisi olla myös esimerkillinen, rehti ja hyväkäytöksinen mies. Muutaman maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevan hienostelija-kadetin olisikin mielestäni ollut aiheellista vierailla varuskunnassamme luennoidakseen tietyille henkilöille pöytätavoista, koska tunsin usein olevani eläintarhassa. En varsinaisesti odottanut tai edes toivonut keneltäkään aristokraattista pöytäetikettien noudattamista, mutta kun ruokaa esimerkiksi kauhottiin suuhun nopealla tempolla pitäen lusikasta kiinni samalla tavalla kuin kaksivuotiaat lapset, sitä valui barbaarimaisten otteiden vuoksi lautasten reunoilta yli, röyhtäiltiin äänekkäästi ja metsässäkin pidettiin lakkia päässä ruokaillessa, ajattelin, ettei tämäkään ääripää ole hyvä.

Uskoani systeemin toimivuuteen koeteltiin jatkuvasti; yksi merkittävimmistä siihen vaikuttavista tapauksista liittyi kenties erääseen meille esitettyyn videoon. Heti varusmiespalveluksen alkupuolella alokkaille näytettiin suomalainen, noin parinkymmenen minuutin pituinen opetusvideo ”Taistelukenttä”. Video alkaa pätkillä keksittyjä Ylen tv-uutisia, joissa toimittaja Kari Toivanen kertoo Venäjän sotilaskoneiden loukanneen Suomen ilmatilaa. Seuraavissa nopeasti toisiaan seuraavissa uutispätkissä tilanne on jo kiristynyt vieraan valtion hyökkäysuhkan ollessa todellinen, koska diplomaattiseen sopuun ei ole päästy. Sitten näytetään, kuinka suomalaiset sotilasjoukot asettuvat puolustusasemiin muun muassa kiertämällä hävittäjillä ilmatilaa, partioimalla vesistöjä aluksilla ja miinoittamalla tärkeitä siltoja. Vähän ajan päästä ollaan jo tilanteessa, jossa suomalaiset sotivat venäläisiä vastaan ja ampuvat toisiaan kiväärein ja tykein. Pauke ja huuto tuntuvat loputtomalta. Metsä on tulessa, kranaatit räjähtelevät ja maa pöllyää. Taustalla soi dramaattinen musiikki ja jotkin kohtaukset ovat hidastettuja. Videon loppu huipentuu erään vakavasti haavoittuneen sotilaan tuskalliseen ”tulkaa auttamaan” -huutoon. Ruutuun ilmestyy teksti ”Entä jos?”, minkä jälkeen video päättyy.

Video on melko ammattimaisesti sekä harkitusti tehty ja sen tarkoitus täysin selvä: herättää katsojassa eli pelokkaassa alokkaassa vakavia ja mietteliäitä tunteita. Katsojan on tarkoitus jäädä katsomaan ruutua sanattomana vielä sen jälkeen, kun video on jo päättynyt. Juuri syntyneen hiljaisuuden on määrä katketa siihen, että oppitunnin luennoitsija tokaisee jotain koskettavaa: ”Tämän takia te olette armeijassa!” En kuitenkaan kuulunut siihen enemmistöön, joka oli helposti johdateltavissa ala-arvoisella propagandavideolla. 

Puolustusvoimien virallisten internetsivujen mukaan Taistelukenttä-opetusvideon tarkoituksena on ”antaa koulutettaville realistinen kuva sodanajan olosuhteista”. Olen hyvin hämmästynyt, jos puolustusvoimat väittää videon, jonka kohtauksia on tässä tapauksessa huvittavalla tavalla dramatisoitu hidastuksilla, musiikilla sekä elokuvamaisilla leikkauksilla, antavan realistisen kuvan sodasta. Hymy nousi huulilleni jo heti videon alusta, kun sen taustalla soi ”Täällä pohjantähden alla” pateettisen isänmaallisten kuvien samalla vaihtuessa. Saatoin vain pudistella päätäni ja pohtia, että armeija ei ole vastannut odotuksiani, mikä itsessään tuntui todella epämiellyttävältä. Olin nyt saanut todeta empiirisesti, että totalitarismi yhdistettynä teatraalisuuteen ei edustanut omaa elämänkatsomustani, mikä asetti minut pohtimaan todellista suhtautumistani armeijaa kohtaan.

Olen kuullut, että kyseinen opetusvideo olisi saanut jonkin palkinnonkin hienosta toteutuksestaan. Video on kieltämättä melko hienosti ohjattu, kuvattu ja editoitu, mitä voidaan sinänsä pitää positiivisena, mutta tarkoitusperiensä kannalta varsinaiselta sisällöltään se on jonkinasteista roskaa, enkä anna sille juuri mitään arvoa. Sotilaskäyttöön tarkoitetun emotionaalisen taiteen tulisi suomalaisnäkökulmasta rajoittua lähes ainoastaan perinteiseen, Edvin Laineen vuonna 1952 tekemään Tuntemattomaan sotilaaseen (jonka itse asiassa katsoimme myöhemmin aliupseerikurssimme aikana). Mielestäni on vaarallista kouluttaa nuoria, johdateltavissa olevia ja vielä kehittyviä varusmiehiä kyseisen opetusvideon kaltaisilla esityksillä, sillä se voi pahimmillaan vääristää todellisuudentajua ja edesauttaa nuoren miehen kehitystä kohti yli-innokasta patrioottia. Paheksun heitä, jotka ovat hyväksyneet Taistelukentän opetusvideoksi ja säälin heitä, joissa video herättää sen tavoittelemia ajatuksia. Mainittakoon lisäksi, että sama video näytettiin vielä toisissa kertausharjoituksissani keväällä 2004 ja silloin en enää tiennyt, olisiko niin sanotusti pitänyt itkeä vai nauraa. Minulle alkoi todella tulla sellainen olo, että haluan nopeasti pois. Minulla on aina parempaa tekemistä kuin ryömiä luovana ja virikkeitä tarvitsevana ihmisenä ojan pohjilla ja katsoa videota, joka mukamas tarkoin harkitusta dramatisoinnistaan huolimatta on substanssin näkökulmasta pelkkä mitäänsanomaton komedia. Lisäksi video loukkaa kaltaisiani henkilöitä aliarvioiden heidän kykynsä suhtautua asioihin varauksella. Jotkin alokkaat olivat kuitenkin kokeneet videon johdosta ilmeisesti jonkinlaisen valaistumisen, eikä se heidän mielestään olisi saanut olla huvittavaa.

Ollako vai eikö olla

Reilun kuukauden kestäneen alokaskauden jälkeen olin vaikean valinnan edessä, kun oli ilmoitettava oma halukkuutensa pyrkiä joko kuusi kuukautta palvelevaksi viestimieheksi tai vähintään yhdeksän kuukautta palvelevaksi sotilaspoliisiksi. Jatkaisinko tarmokasta yrittämistäni siitä huolimatta, että osa toiminnasta oli vaikuttanut epämiellyttävän ala-arvoiselta, eikä sosiaalinen asemanikaan ollut kovin mainio (tätä käsitellään tarkemmin myöhemmin)?  Olisiko pyrkimyksilleni säilyttää motivaationi järkeviä perusteita vai olisiko jokainen armeijassa vietetty hetki lopulta ajanhukkaa? Minun oli todella vaikea tehdä valinta. Monet asiat puhuivat sen puolesta, että kannattaisi viimeistään nyt suhtautua tilanteeseen realistisesti ja alkaa kulkea siitä, missä aita on matalin, jotta varusmiespalvelus jäisi mahdollisimman nopeasti historiaan. Mietin tärkeää päätöstä viimeiseen asti: olin äärimmäisen harmistunut ja jopa vihainen siitä, että jouduin kokemaan vasta äskettäin alkaneen palveluksen niin vastenmieliseksi ja pohtimaan nyt, kuinka minun tulisi toimia – en olisi koskaan kuvitellut joutuvani sellaiseen tilanteeseen ennen armeijaa, mikä nyt aiheutti hyvin sekavia tunteita.

Lopulta tein ratkaisuni ja ilmoitin halukkuuteni pyrkiä sotilaspoliisikoulutukseen. Tiesin, että kummallakin valinnalla olisi etunsa, joten minun tuli ensin ainoastaan arvioida, kumpi päätös sinänsä olisi parempi. Myös päätökselle pyrkiä viestimieheksi ja palvella lyhyempi aika olisi löytynyt lukuisia perusteita (mitä jo aikaisempi teksti ilmentää), mutta pidin pidempää ja kenties haasteellisempaa sotilaspoliisikoulutusta kunnianhimoisempana valintana. Päätöksen tehtyäni minun oli melko helppoa listata tekijöitä, jotka motivoisivat minua uskomaan valintaani: muun muassa yrittämisen halu, tahto suorittaa ainutkertainen velvollisuus mahdollisimman hyvin, kiinnostus alokaskouluttajana toimimista kohtaan sekä into saada uusia kokemuksia ja oppia uusia asioita lukeutuivat seikkoihin, jotka tukivat ratkaisuani sotilaspoliisikoulutuksen puolesta. Minut myös valittiin sotilaspoliisikoulutukseen.

Reilun kuukauden kestäneen alokaskauden jälkeen jääkäreiksi ylennetyt alokkaat jakaantuivat siis käytännössä kahteen eri ryhmään: viestimiehiin sekä sotilaspoliiseihin, joiden koulutusohjelmat luonnollisesti erosivat toisistaan merkittävästi. Sotilaspoliisikoulutus vaikutti muutaman ensimmäisen päivän jälkeen hyvin mielenkiintoiselta, mikä oli tärkeää, koska motivaationi oli ehtinyt laskea edellisten viikkojen aikana roimasti ottaen huomioon, millaiset odotukset minulla oli armeijaa kohtaan palvelukseen astuessani ollut ja millaisen todellisuuden olin kohdannut. Uusien asioiden opettelu sujui ongelmitta ja päätin siten edelleen pyrkiä syyskuussa alkavalle aliupseerikurssille, jonka aloitin parinkymmenen muun sotilaspoliisin kanssa syyskuun alussa 2002. Odotukseni palvelusta kohtaan olivat jälleen korkealla; tuntui tavallaan kuin olisin aloittanut armeijan uudelleen. Ajattelin optimistisesti, että aliupseerikurssilla on enää henkilöitä, jotka tekevät aina parhaansa ja kunnioittavat toisiaan, eivätkä välttele vastuuta tai ole itsekkäitä. Intoni jopa palasi hetkellisesti lähes sille tasolle, jolla se oli ollut varusmiespalveluksen alussa. Osallistuin siten tehokkaasti ja vastuullisesti kaikkiin harjoituksiin. Yksittäisenä esimerkkinä mainittakoon varuskunta-alueella ollut, fyysistä suorituskykyä ja samalla koordinaatiokykyä mittaava, erilaisista ongelmakohdista koostuva esterata, joka jokaisen tuli suorittaa. Suoritin radan nopeimmin kurssiltamme, mistä myöhemmin sain suullisen maininnan sekä pari kahvilippua sotilaskotiin kurssimme kouluttajalta muiden aliupseerioppilaiden ollessa läsnä (olen säilyttänyt kaikki palvelukseni aikana ansaitsemaani kymmenisen kahvilippua muistona). Kyseinen esimerkki saattaa kahvilippuineen vaikuttaa yksittäistapauksena kerrottuna jopa hieman suhteettomalta itsensä korostamiselta, mutta se toimii erinomaisena näyttönä siitä, mikä merkitys onnistumisella ja siitä saadulla tunnustuksella voi olla motivaatioon ja omaan suorituskykyyn – olinhan tottunut siihen, että mistään hyvistä teoista ei koskaan kiitetty tai palkittu, mutta vähäisistäkin virheistä moitittiin jopa muiden kuullen. Välillä aliupseerikurssin aikana ajattelinkin, että olin tehnyt oikean ratkaisun valitessani johtajakoulutuksen. Olin kiitollinen itselleni siitä, etten ollut antanut palveluksen alussa kokemieni negatiivisten asioiden lannistaa minua. ”Lopussa kiitos seisoo”, kuvittelin.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin valitettavasti huomata, ettei aliupseerikurssikaan vastannut odotuksiani, vaan samanlaista vehkeilyä ja kaksinaamaisuutta oli havaittavissa kuin alokasaikanakin. Havainnollistavana esimerkkinä käy tapaus, kun olimme eräänä kertana metsässä ja söimme kenttälounaan. Meitä sillä kertaa johtanut alikersantti antoi itse toisaalle hetkeksi siirtyäkseen minulle valtuudet valvoa ruokailua. Valvojana käskin (alikersantin poistuttua paikalta) ruokailijoita – siis toisia aliupseerikurssille kuuluvia – ottamaan hatun pois päästä ruokailun ajaksi, mutta siihen ei reagoitu millään tapaa.  Toistin sanomani, mikä kuitenkin aiheutti vain sen, että eräs henkilö tyytyi toteamaan minulle myöhemmin sangen legendaariseksi iskulauseeksi muodostuneella repliikillä: ”Painu Terho vittuun!” Annoin asian olla, koska en käytännössä voinut sille mitään. Kun samainen alikersantti saapui hetken kuluttua takaisin, ruokailijat ottivat lakkinsa päästä ilman eri komentoa.

Kyseinen esimerkki kuvastaa hyvin kahta eri seikkaa. Ensinnäkin enemmistön on kovin vaikea ottaa vastaan käskyä henkilöltä, jolla on vastaava tai alempi sotilasarvo kuin komennettavilla – on huomioitava, että alikersantti oli tässä tapauksessa antanut minulle valtuudet valvoa ruokailua ja huolehtia siten sen asiallisuudesta, enkä olisi tietenkään normaalitilanteessa puuttunut kenenkään ruokailuun. Toisaalta enemmistö suorittaa tehtävänsä esimerkillisesti ainoastaan silloin, kun mahdollinen arvioija on paikalla, mikä osoittaa petollista luonnetta. Tällaiset asiat hermostuttivat minua suuresti, sillä oli yksiselitteisesti väärin, että oikein toimivaa ja vilpitöntä henkilöä kohdeltiin epäasiallisesti toisten antaessa samalla itsestään moitteettoman kuvan. Toki voidaan ajatella, että ensimmäisen seikan (käskyvaltasuhteiden psykologinen vaikutus) ongelmallisuus olisi pitänyt tilanteessani tiedostaa ja pidättäytyä siten käskemästä ketään lakkia koskien. Voin väittää olleeni seikasta tietoinen, mutta pyrin ainoastaan suorittamaan oman tehtäväni asianmukaisesti – jopa suosioni kustannuksella. Muiden reaktio oli tilanteessa kuitenkin osittain yllättävää ottaen huomioon, etten pyytänyt ketään tekemään mitään ylivoimaista tai epäreilua, vaan hyvin yksinkertaista asiaa, jonka olin toki omalta osaltani huomioinut ennen käskyn antamista.  En ollut tilanteessa käskyvaltaani korostava tai varsinkaan väärässä, minkä johdosta muiden reaktiota tai reagoimattomuutta voidaan pitää sekä oudoksuttava että paheksuttavana. En kuvitellut enää aliupseerikurssilla olevan henkilöitä, joiden itsetunto ei sallisi tällaista tilannetta. Kyseinen tilannekuvaus on esterata-esimerkin tapaan kovin merkityksetön yksittäistapauksena, mutta se kuvastaa hyvin ilmapiiriä, joka vallitsi aliupseerikurssilla. Esimerkki havainnollistaa toimintatapoja, jotka olivat valitettavan arkipäiväisiä ja lisäsivät sekä stressiäni että skeptisyyttäni varusmiespalvelusta kohtaan.

Tietyt aliupseerikurssille valitut henkilöt olivat olemukseltaan valitettavan negatiivisia ja jotkut olivat tulleet valituiksi kurssille selvästi lähinnä kiintiösyistä – tosin he saattoivat vaikuttaa kantahenkilökunnan näkökulmasta kovinkin mallikkailta sotilailta. Kun he lisäksi suhtautuivat epäkunnioittavasti minuun, sisäinen suuttumukseni alkoi kasvaa hälyttävän nopeasti. Se, että olin epäsuosittu muiden keskuudessa monien lisäksi vältellessä vastuutaan, vaikutti väkisin myös omaan motivaatioon ja henkiseen hyvinvointiin. Muistan, kuinka eräänä kertana aliupseerikurssin alkupuolella julistin voimakkaasti ja määrätietoisesti omia mielipiteitäni yhdessä aliupseerikurssin tuvista turhautuneisuuteni kasaannuttua jo tarpeeksi useiden aliupseerioppilaiden ollessa läsnä. Useimmilla ei selvästikään ollut kykyä keskustella asioista analyyttisesti tai myöntää havainnoimiani epäkohtia, joita olisi ollut sekä mahdollista että suotavaa korjata. Olen kuitenkin varma, että jotkut olivat sisimmässään kanssani samaa mieltä ja jopa hiljaisesti kannustivat minua, joskaan he eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että saisivat kokea myöhemmin muiden voimakkaat negaatiot ilmaistessaan tukensa minulle ääneen. Tämä oletus perustuu vahvaan uskomukseeni mielipiteideni perusteellisuudesta ja eettisyydestä – olisi voinut kuvitella, että silloin kannastani eriäviä mielipiteitä olisi esitetty asiallisesti, jos niitä kukaan olisi ylipäänsä kyennyt esittämään. Lopulta tilanne raukesikin seuraavaan ilmaisuun: ”Painu Terho vittuun!”

Noin neljä kuukautta kestänyt aliupseerikurssi sisälsi tavallisen arjen ja lukuisten sotilaspoliisiharjoitusten (muun muassa voimankäyttö, ryhmäkokoonpanot, hyökkäykset/puolustukset) lisäksi myös muutaman vähän vaativammankin haasteen, mikä oli hyvä asia. Marraskuussa 2002 suoritimme osana aliupseerikurssiamme jalkaisin niin sanotun sotilaspoliisimarssin (henkilökohtaisena varustuksena rynnäkkökivääri, noin 25 kg:n täyspakkaus sekä kartta), jonka yhteispituudeksi tuli noin 35 - 40 kilometriä reittivalintojen mukaan. Aikaa marssin suorittamiseen oli vuorokausi, perille piti löytää kartasta suunnistamalla. Tehtävän suoritti loppuun asti kurssiltamme kolmannes minä mukaan lukien muiden jäätyä matkan varrelle odottamaan autokyytiä maaliin. Tehtävän vaikeusaste nousi kohdallani muutamalla asteella, kun partioni kaksi muuta jäsentä olivat aivan eritasoisia kanssani. Tiesin jo etukäteen heidän matkansa tulevan loppumaan lyhyeen, mikä häiritsi minua, koska meidät oli ohjeistettu siten, että kahden partion kolmesta jäsenestä keskeyttäessä yksin ei saa jatkaa matkaa. Minua harmitti, koska oma suoritukseni saattaisi mennä kirjaimellisesti metsään minusta riippumattomien syiden vuoksi. Toisaalta olin kuitenkin omissa ajatuksissani etukäteen päättänyt, että jos ja kun kaksi henkilöä partiostani keskeyttäisi, tulisin säännöistä huolimatta jatkamaan matkaa yksin. Kantahenkilökunta saisi tarvittaessa tulla etsimään yksin kuun valossa vaeltavaa Terhoa pimeänäkölaittein.

Emme ehtineet edetä edes kymmentä kilometriä, kun ensimmäinen henkilö partiostani keskeytti. Sitten jäin odottelemaan, että toinenkin henkilö keskeyttäisi, sillä tiesin sen olevan vain ajan kysymys. Jossain vaiheessa partiokaverini alkoikin jäädä jälkeen minusta ja minun piti hidastaa vauhtia, mikä luonnollisesti hermostutti minua pahojen ennustuksieni alkaessa käydä toteen. Kaveria ei tietenkään koskaan jätetä, mutta sisälläni kiehui nimenomaan siksi, että joukkueet oli voitu muodostaa itse ja minut oli tarkoituksella jätetty kahden tehottomamman ja erityisesti vähemmän motivoituneen henkilön seuraan, vaikka monet varmasti tiesivät, että olin erittäin potentiaalinen tehtävän suorittaja, joka olisi pitänyt liittää johonkin aivan toiseen partioon.

Lopulta toinenkin henkilö partiostani keskeytti, mutta suureksi onnekseni se tapahtui eräällä matkan varrella olleella rastilla, jolla oli samanaikaisesti muita marssijoita ja sain liittyä heidän joukkoonsa. Siihen mennessä minua oli ehtinyt jo alkaa suututtaa melkoisesti, mutta tietynlainen ärsytystila on usein yllättävän tehokas henkinen kannustaja. Koska minulla oli alussa ollut huono partio, lähdimme matkaan viimeisimpien joukossa, olin muiden keskuudessa hyvin epäsuosittu ja muutenkin monien asioiden johdosta jokseenkin vihaisessa mielentilassa, päätin suutuspäissäni, että marssi kävellään loppuun, vaikka mikään ei enää kiinnostanut juuri yhtään. Suoritus oli hyvän mielen ja kahden kuntoisuusloman arvoinen.

Muistan, kuinka seuraavana päivänä kaikkien – varsinkin niiden, jotka olivat marssineet loppuun asti – jalat ja mieli olivat tietenkin kohtalaisen väsyneet. Jokainen olikin mennyt hakemaan lääkäriltä vapautusta marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta rasittuneiden jalkojen ja muun uupumuksen vuoksi. Minä en sitä tiettävästi ainoana henkilönä kuitenkaan tehnyt, vaikka edellä mainitut asiat olivatkin tehneet marssista kohdallani entistä vaikeamman. Samana päivänä ohjelmaamme kuului yksikön leirivarustuksen inventaario, jota esimiehet olivat sattumalta määränneet johtamaan toisen minun partiooni kuuluneista henkilöistä. Hän kuului selvästi heihin, joilla oli jotain minua vastaan, kun hän käski minua hakemaan jonkin matkan päässä olleelta varusvarastolta jotain lamppua, koska minulla ei ollut mitään varuskuntasairaalan myöntämiä vapautuksia. Sen vaistoaa, jos käskyn tarkoituksena on pelkästään toisen alistaminen ja määräily, joten sanoin hänelle, että saa tällä kertaa pelkästä periaatteesta käskeä tehtävään jonkun muun. Esimerkiksi jonkun heistä, jotka olivat keskeyttäneet yrittämisen puutettaan marssin alkumetreillä, jotka olivat taas tapansa mukaan seisoskelemassa tyhjän panttina seinien vieressä ja joita lähiympäristö vilisi. Jostain syystä hän kuitenkin halusi juuri minut suorittamaan tehtävää käyttäen tarkalleen seuraavia sanoja: ”Kyllä sä Terho nyt menet kun minä käsken! Minä määrään, vai laitatko vastaan!”, hän latasi silmälasit huurussa. Silloin minua alkoi ärsyttää niin paljon, että olisin voinut hakea sen lampun vaikka Helsingistä asti ja tunkea sen häneen sinne, missä ei normaalisti valoa olekaan. Otin jalat alle ja lähdin hakemaan hänelle sitä lamppua.

Varusmiehille varuskuntasairaalan henkilökunnan myöntämistä väliaikaisista vapautuksista mainittakoon lisäksi sen verran, että niiden merkitys pääsi henkilökohtaiselle mustalle listalleni siinä vaiheessa, kun huomasin tiettyjen henkilöiden haalivan vapautuksia itselleen tarkoituksenaan ainoastaan luistaa erilaisista tehtävistä näyttäen samalla kantahenkilökunnan silmissä pelkästään sairaalta, muutoin tehokkaalta sotilaalta, vaikka todellisuudessa kyse oli laiskuudesta, vastuuttomuudesta sekä itsekkyydestä. Useimmille pieninkin vaiva oli syy hakeutua hoitoon, ruuhkauttaa varuskuntasairaalan vastaanotto aidosti sairaiden kustannuksella sekä saada mahdollisimman paljon vapautusta palveluksesta. Syksyn 2002 mittaan huomattuani, että miesvahvuutemme oli vähän väliä epämääräisen vajaa, päätin etsiä vastausta arvoitukseen yksikkömme sairaskirjasta (jokaiselle ajan mittaan myönnetyt vapautukset olivat oikeuden päätösten tapaan julkista tietoa, enkä siten rikkonut minkäänlaista yksityisyydensuojaa). Kirjoitin ylös kaikki sotilaspoliisialiupseerikurssilaisille syksyn mittaan myönnetyt vapautukset ja silmäilin niitä tarkemmin. Verratessani eri henkilöiden vapautuksia heidän sen hetkiseen vointiin, saatoin vain todeta itselleni, että olin ollut oikeassa: aliupseerikurssi ei monilta osin ollut maineensa veroinen.

Joulukuun aikana jokainen aliupseerioppilas ilmoitti kantahenkilökunnalle halukkuutensa toimia jatkossa joko päävartiossa partiointitehtävissä tai uuden saapumiserän alokaskouluttajana. Alokaskouluttajana toimiminen oli vastuullisuutensa, haasteellisuutensa sekä erityisesti psykologisten seikkojensa vuoksi kiinnostanut minua palveluksen alusta lähtien, joten asetuin ehdokkaaksi alokaskouluttajan toimeen. Komppaniamme käytävällä oli lista, johon kukin aliupseerioppilas merkitsi oman halukkuutensa. Jakauman tuli olla sellainen, että lievä enemmistö uusista alikersanteista tulisi toimimaan päävartiossa. Mikäli halukkaita toiseen ryhmään olisi liikaa, lopullisen päätöksen jakaumasta tekisi kantahenkilökunta. Lista kuitenkin muotoutui lähes itsestään, mutta alokaskouluttajiksi pyrkiviä oli tuolloin yksi liikaa. Niinpä kantahenkilökunta, tässä tapauksessa aliupseerikurssimme kouluttaja, ratkaisisi sen, kuka alokaskouluttajiksi pyrkivistä tulisi täyttämään päävartiomiehistön vajeen. Olin äärimmäisen tyytyväinen, että päätöksen tekisi asiantunteva kantahenkilökunta, eikä täysin osaamaton ja puolueellinen, aliupseerioppilaista koostuva ”valintalautakunta”, joka olisi epäilemättä ilkeyttään äänestänyt minut toiveeni vastaisesti päävartion puolelle (olin saanut aikaisemmin suoritetussa vertaisarvioinnissa heiltä todella huonot pisteet). Minulla ei nyt kuitenkaan ollut asiasta huolta, koska tiesin, että kantahenkilökunnan arvostaessa hakijassa tehtävään yleistä sopivuutta ja tämän tietotaitoa, tulisin varmasti valituksi alokaskouluttajaksi. Saimme kuitenkin vähän ennen valintoja kuulla aliupseerikurssin kouluttajalta, että kyseinen päävartioon lähtijä valittaisiinkin arpomalla, jolloin olin todella tyrmistynyt. Mietin hämmentyneenä, että miksi asia ratkaistaan arpomalla, koska kyseessä ei ollut mikään bingo-peli, vaan hyväksyminen vastuulliseen tehtävään eli uusien varusmiesten kouluttamiseen Suomea puolustaviksi sotilaiksi. Yliopistoon hyväksyttäviä opiskelijoitakaan ei arvota, vaan heidät valitaan vaativien pääsykokeiden perusteella.

Kun menimme komppanian luokkaan kuuntelemaan lopullisia valintoja, minua hermostutti jonkin verran. Toisaalta olin suivaantunut, koska näyttöjeni perusteella olin yksi soveltuvimmista (ellen soveltuvin) henkilöistä alokaskouluttajan tehtäviä varten, mutta jouduin siitä huolimatta jännittämään valintani puolesta täysin asiaankuulumattoman arvonnan vuoksi. Kun luutnantti lopulta paljasti sen henkilön nimen, joka siirtyisi päävartioon, olin huojentunut, koska itse pääsin alokaskouluttajaksi. Tajusin nopeasti, että henkilöä ei todennäköisesti ollutkaan arvottu, vaan valittu harkiten.  Päävartioon lähtenyt aliupseerioppilas oli ainakin minun mielestäni se, jota ei olisikaan tullut valita alokaskouluttajaksi, ja kantahenkilökunta oli ilmeisesti ollut samaa mieltä. On tietenkin mahdollista, tosin epätodennäköistä, että arpa olisi osunut kyseiseen henkilöön. Ihmettelin kuitenkin, miksi arvontaa oli esitetty virallisena valitsemismenetelmänä. Ehkä sillä yritettiin varjella joukosta pois jätetyn itsetuntoa. Se kuulostaisi sinänsä loogiselta, mutta kuitenkin aivan perättömältä ottaen huomioon, että kyseessä oli Suomen armeija. Olin ehtinyt ensimmäisen puolen vuoden aikana ymmärtää todella selvästi sen, että kenenkään henkisestä hyvinvoinnista ei kukaan (sotilaspastoreita tms. lukuun ottamatta) käytännössä välittänyt yhtään, vaan kaikki olivat niin sanotusti oman onnensa varassa. Ainakin minä olin. Siksi tuntui epäilyttävältä, että tälläkään kertaa olisi turvauduttu ”arvontaan”.

Aliupseerikurssi päättyi vuoden 2002 lopussa. Yhteenvetona saatoin todeta menneestä syksystä, että se oli mennyt sekä erittäin hyvin että huonosti. Lähes kaikki oli onnistunut kohdallani, mutta yksi ja sitäkin vakavampi miinus oli se, että olin äärimmäisen epäsuosittu, mikä oli kannaltani erittäin epämiellyttävää päivästä toiseen siedettynä, mutta minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja, joten se oli kestettävä. Palvelusta oli enää puolet jäljellä ja vaikein oli jo takana – tai ainakin niin luulin. Kaikki olikin vasta ollut enintään niin sanottua alkulämmittelyä.

Vuosi 2003 alkaa

Uudet alokkaat aloittivat varusmiespalveluksensa 13.1.2003. Talvi oli tullut vuonna 2002 suhteellisen aikaisin, ja pysyvät lumet olivat saapuneet Etelä-Suomeenkin reilusti lokakuun puolella: muistan hyvin, kuinka eräänä lokakuisena aamuna lumi oli peittänyt maan, joka seuraavan kerran vihertäisi vasta seuraavan vuoden toukokuussa. Tuo talvi oli poikkeuksellisen kylmä ja runsasluminen, joten uudet alokkaat saivat ainakin sään puolesta varsin karaisevan vastaanoton. Suurin osa armeijaan juuri saapuneista alokkaista otti kuitenkin haasteen reippaasti vastaan. He olivat samassa tilanteessa, jossa itse olin ollut monien muiden kanssa puoli vuotta aikaisemmin. Uusi ajanjakso armeijassa oli jälleen alkanut.

Tuntui hienolta olla vihdoin nyt itse yksi johtajista. Uskoin vahvasti, että tulisin suorittamaan tehtäväni erittäin hyvin. Olin odottanut sitä hetkeä, jolloin omaa saapumiserääni kouluttaneet varusmiesjohtajat kotiutuisivat ja pääsisin korjaamaan omalle kohdalleni sattuneet epäoikeudenmukaisuudet toimimalla uusille alokkaille hyvänä kouluttajana, hyvänä johtajana. Yritin tavallisen kouluttamisen lisäksi parhaani mukaan panostaa myös aliupseerikurssin aikana paljon korostettuun syväjohtamiseen rakentamalla luottamusta minun ja omien alaisteni välille sekä ylipäänsä huomioimalla ja näkemällä heidät myös persoonina. Pyrin korjaamaan sen ongelman, jonka monet omista johtajistani olivat luoneet: etsiä virheitä ja moittia niistä. En tarkkaillut kenenkään tekemiä virheitä, mutta toki havaitessani sellaisen huomioin sen asiallisesti. Erityisesti korostin myös alaisen onnistumisia kertoen siitä hänelle henkilökohtaisesti, tarvittaessa myös muiden kuullen. Väitän olleeni hyvä esimies omille alaisilleni myös siinä mielessä, että sain heidät tekemään työnsä ilman, että heidän tarvitsi inhota minua tai noudattaa käskyä vastahakoisesti. Havainnollistetaan asiaa jälleen erillisellä esimerkillä.

Vuoden 2003 alussa osallistuimme (uudet varusmiesjohtajat ja alokkaat) harjoitukseen, jossa kaksi joukkoa eteni rintamissa toisiaan kohti käyttäen paukkupatruunoita. Minä yhdessä muiden alikersanttien kanssa valvoimme harjoitusta. Kaiken paukkeen ja huudon keskellä erään vapaaehtoisesti armeijaan tulleen naisen rynnäkkökivääriin tuli patruunan syöttöhäiriö ja ase jumittui. Satuin olemaan lähellä ja hän huusi minulle: ”Terho!” Tämä oli hetki, johon saattoi johtajana reagoida selvästi eri tavoin. Jos olisin ollut luonteeltani samanlainen toisen alistamisesta ja oman käskyvallan korostamisesta nauttiva häiriintynyt henkilö kuin esimerkiksi myöhemmin tässä tekstissä esille tuomani viestiyliluutnantti tai ylipäänsä asiattomasti toimiva varusmiesjohtaja, naiselle valitut sanat olisi ollut helppo valita: ”Mitä helvettiä! Ettekö te tiedä miten esimiestä puhutellaan! Tehkää kymmenen punnerrusta ja kysykää sitten uudelleen!” Sen sijaan poistin hänen aseestaan häiriön, minkä jälkeen muistutin häntä asiallisesti siitä, kuinka esimiestä tulee sääntöjen mukaan puhutella. Hän varmasti muisti noudattaa sääntöä jatkossa ja todennäköisesti hänen motivaationsa vain nousi, ainakaan en usko sen vähentyneen. Nainen oli mielestäni onnekas, sillä suurella todennäköisyydellä joku toinen varusmiesjohtaja olisi reagoinut asiaan tavalla, joka olisi voinut vaikuttaa naisen intoon tehdä parhaansa. Voidaan toki spekuloida, olisiko nainen kokenut asiattoman kohtelun yksittäistapauksena ollenkaan häiritseväksi tai ylipäänsä vääräksi ja edelleen omaan omistautumiseensa vaikuttavaksi tekijäksi. Sen sijaan on käytännössä varmaa, että alikersantin asiallinen lähestymistapa ei ollut ainakaan huonompi vaihtoehto. Toisaalta, jos alokkaillani oli jotain henkilökohtaisia ongelmia, he pystyivät puhumaan kanssani. Esimerkiksi johtamassani alokastuvassa oli hyvä yhteishenki. Tinkimättömyys yhdessä syväjohtamisen kanssa on harvinainen, mutta ideaalinen yhdistelmä.

Oman alokaskauteni aikana useiden harjoitusten mielekkyys kärsi pahasti sekä koulutettavien että osittain myös kouluttajien taitamattomuuden vuoksi. Olin siten jo oman aliupseerikurssini aikana päättänyt (kenties hieman ylioptimisesti), että minun toimiessani tulevaisuudessa kouluttajana vaaditut asiat opittaisiin kunnolla ja harjoitukset olisivat laadukkaita. Tavoitteenani ei siten ollut monien muiden tapaan päästä koulutustapahtumasta itsetarkoituksellisesti mahdollisimman nopeasti eroon, vaan opettaa alokkaille uudet asiat kunnolla. Yksi tärkeistä pyrkimyksistäni alokaskouluttajana toimiessani oli, että rakentaisin tupani miehistöstä taitavan joukon opettamalla heille erilaisia asioita määrätietoisesti ja tinkimättömästi. Suunnitelma jäi kuitenkin puolitiehen, sillä erilaiset koulutustilaisuudet eivät olleet esimiehen ja tuvan välisiä, vaan niin sanottuja rastiharjoituksia, jolloin kouluttajat pysyivät paikoillaan koulutettavien siirtyessä yhdestä paikasta toiseen oppimaan uutta asiaa.  En siten voinut keskittyä kunnolla omien alaisteni kouluttamiseen, mikä ei kuitenkaan ollut yhtä valitettavaa kuin se, että jotkin asiat opittiin todella huonosti jonkun vastuuttomamman alijohtajan opettaessa alokkaille jotain tiettyä taitoa. Pahimmillaan se tarkoitti sitä, että jouduin tekemään kaksinkertaisen työn opettaessani tupani alokkaille saman asian kertaalleen nopeasti uudestaan – olinhan tunnollinen sotilas, joka aidosti huolehti alaisten oppimistarpeisiin vastaamisesta ja heidän suoritustasosta. Myös tämä korosti sitä valitettavaa tosiasiaa, kuinka armeijassa kaikista uhkaa tulla kykyjen ja taitojen osalta samanlaisia.

Olin innolla toivonut ja odottanut, että tietynlaiset henkilöt eivät voisi enää kouluttajina toimiessaan paeta toimintansa seuraamuksia jyvien erottuessa akanoista eri tupien koulutustulosten perusteella, mutta näin ei kuitenkaan ollut edellä mainitusta syystä tapahtuva. Jotkut alijohtajat jopa jättivät velvollisuutensa kokonaan suorittamatta ja niin sanotusti luistivat koulutuksesta (mainittakoon, että itse osallistuin ainoana kouluttajana esimerkiksi jokaiselle hiihtomarssille). Muistan, kuinka kaikki alokkaat eivät saaneet koulutusta pakkipesulassa toimimisesta eli henkilökohtaisten kenttäruokailuvälineiden tiskauksesta. Toimi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta erityisesti kouluttajan on tärkeä huomioida, että varusmiespalveluksen suorittaminen on jokaisen velvollisuus, jolloin koulutuettavien joukkoon mahtuu aina lähes kaikenlaisia ihmisiä: muun muassa heitä, jotka tietävät, kuinka pesuainetta käytetään ja heitä, jotka eivät sitä tiedä. Joidenkin alokaskouluttajien lähdettyä omahyväisesti muualle norkoilemaan, minä jäin kertomaan eräälle ryhmälle eräitä perusasioita. Myöhemmin huomattiin mitä tapahtuu, kun ”itsestään selvää” asiaa ei ollut opetettu kaikille. Pakkipesulan pesuaine oli muutamassa päivässä loppu, koska jotkut eivät olleet ymmärtäneet, että pesuainetta tarvitsee muutaman metallisen ruoka-astian pesemiseen vain muutaman tipan, eikä muutamaa desilitraa. Seuraavaksi jotkut henkilöt olivatkin jo anelemassa yksikköupseerilta lisää pesuainetta, koska entinen oli päässyt loppumaan. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee – koskee astianpesuaineen ohella myös puolustusvoimille myönnettyjä verorahoja.

On syytä viimeistään nyt mainita, etten tietenkään (edes omasta mielestäni) ollut mikään ”supersotilas”, joka olisi tehnyt kaiken täydellisesti. Myös minä tein monia virheitä niin aliupseerikurssini kuin johtajakauteni aikana, mistä en voinut syyttää kuin itseäni. Esimerkkejä olisi myös tämän asian osalta lukuisia: Kerran jätin eräässä harjoituksessa pelkkää huolimattomuuttani koko taisteluvyöni edelliseen esikuntaan siirtyessämme toiseen johtokeskukseen juuri, kun taisteluvyön varustukseen kuuluvia välineitä olisi tarvittu puolustautumiseen kuvitteellista kemiallista hyökkäystä vastaan. Eräänä kertana sen sijaan satutin pääni todella inhottavasti, koska en käyttänyt varustukseen tuolloin kuulunutta sotilaan kypärää (tilanteessa olisi voinut käydä huonomminkin). En myöskään saanut alokaskaudella ampuma- tai juoksumerkkiä, koska testit eivät juuri niillä kerroilla yksinkertaisesti onnistuneet tarpeeksi hyvin.

Edelleen omalla johtajakaudellani erään taisteluharjoituksen aikana minun pitäessä yöllä teltassa lämpöä yllä muiden nukkuessa, nukahdin vahingossa myös itse. Armeijan käyneet tietävät mitä tapahtuu, jos ”kipinämies” nukahtaa omalla vuorollaan. Vähän ajan päästä tulen sammumisesta teltan miehistö herää, koska telttaan alkaa tulla todella kylmä (tämä luonnollisesti korostuu varsinkin talvella). Sen jälkeen väsyneiden ja ärtyneiden sotilaiden syyttelevät katseet alkavat vallata tilaa samalla, kun joku jo kysyy unisena: ”Mitä helv…! Kuka on kipinässä?” Sellaisessa tilanteessa on kipinämiehenä erittäin epämiellyttävää kertoa muille nukahtaneensa itse. Tällaiset tapahtumat (selvästi oman toiminnan johdosta aiheutuneet ongelmatilanteet) olivat kohdallani erityisen epämiellyttäviä, koska siten tietyillä henkilöillä oli oikea syy haukkua minua olan takaa ja selän takana, enkä voinut sille mitään. Monesti aiemmin minua kohtaan osoitetut epäkohteliaisuudet olivat lähinnä henkilökohtaisista syistä johtuvia epäasiallisia mielenilmaisuja, mutta muun muassa edellä mainitussa tilanteessa minulla ei ollut juuri mahdollisuutta puolustautua. Monista varusmiestovereistani oli varmasti erittäin nautittavaa saada moittia minua syystä nyt myös sen edestä, mitä olisi joskus aikaisemmin aiheetta halunnut ilmaista. Saatoin vain ottaa tulitikut käteen, alkaa lämmittää telttaa uudelleen ja yrittää olla ajattelematta sitä, että seuraavana päivänä tupakkaporukoiden puheenaiheena olisi Terhon nukahtaminen omalla vartiovuorollaan.

Muistan, kuinka eräs vertaiseni antoi myös omasta puolestaan minun kuulla negatiiviset kommentit tapahtuneen johdosta. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan, kun olimme eräällä toisella taisteluharjoituksella ja yövyimme jälleen teltassa. Tällä kertaa vahtivuoro oli äsken mainitsemallani henkilöllä ja nyt hän itse nukahti vuoronsa aikana, minkä vuoksi muut teltassa olleet miehet – minä heidän joukossaan – tietenkin heräsivät kylmyyteen sisälämpötilan nopeasti laskiessa. Kun siristin silmiäni ja näin kuka oli kyseessä, mieleeni toki tuli heti se kerta, kun olin itse nukahtanut vastaavassa tilanteessa ja hän oli ollut muiden joukossa latomassa minulle mielipiteitään. Koska tulen sammumisen syy ei tällä kertaa ollut Terho, muut olivat tapahtuneesta kuitenkin suhteellisen vaitonaisia ja jotkut jopa suhtautuivat asiaan huumorilla. Vuoronsa aikana nukahtanutta henkilöä todennäköisesti tästäkin huolimatta lievästi sanottuna nolotti, koska oli nyt tehnyt saman virheen, josta oli aikaisemmin täydellisyyden perikuvana torunut toista. Tämän esimerkin opetus on tietenkin se, että jokainen tekee virheitä.

Syvemmälle suohon

Helmikuussa 2003 epämääräinen minuun muiden varusmiesten taholta kohdistunut tiuskiminen alkoi levitä kantahenkilökunnan tasolle, mikä luonnollisesti oli kannaltani huolestuttavaa ja ennen kaikkea stressaavaa. Eräänä kertana yliluutnantti oli kutsunut alikersantit komppanian alakertaan muotoon, koska hänen täytyi selvittää seuraavan viikonloppuvapaan ajaksi kasarmille jääviä vapaaehtoisia alikersantteja pitämään koulutuksia alokkaille. Vapaaehtoisia ei luonnollisesti montaa tarjoutunut ja tällä kertaa halusin itse olla vuorostani takuulla ansaitussa lepovuorossa, enkä kohottanut kättäni. Kukaan muista viikonloppuvapaalle aikovista ei tietenkään suoraan sanonut, ettei tarjolla ollut tehtävä juurikaan kiinnostanut. Heillä oli sopivasti jokin erittäin tärkeä meno juuri sinä viikonloppuna, kuten esimerkiksi maksettava lasku (jota kukaan muu ei mitenkään voinut hoitaa) tai tyttöystävä, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan (kahteen viikkoon). Minulla ei ollut tulevana viikonloppuna mitään ehdotonta syytä päästä viikonloppuvapaalle, enkä viitsinyt sellaista keksiäkään – mikä tietenkin olisi ollut helpoin vaihtoehto –, mutta toki halusin muiden tapaan kotiin pariksi päiväksi lepäämään, sillä minulla oli jo tuolloin fyysisesti normaalia heikompi olo edessä olevan sairauden vuoksi. Vihaisen näköinen ja nuuskaa huulen alla pitänyt roteva, noin kaksi metriä pitkä yliluutnantti katsoi kutistunutta nimilistaa useiden ilmoitettua, että he eivät voi missään nimessä jäädä viikonlopun yli kasarmille (on selvää, että suurin osa kieltäytyjistä valehteli viikonloppusuunnitelmistaan). Sitten hän kysyi kiihtyneenä minua: ”No Terho, onko teillä mitään menoa ensi viikonloppuna?” Vaikka minun olisi tehnyt mieli sanoa, että menen katsomaan sairasta mummiani sairaalaan, maksamaan sata kappaletta ihan kohta erääntyviä laskuja ja käymään koko perheeni kanssa talvisota-näyttelyssä, valitsin jälleen rehellisen tien, joka on usein valitettavan kivulias. ”Herra yliluutnantti, ei minulla mitään niin ihmeellistä ole, mutta kyllähän minäkin mieluummin olisin vapaalla ensi viikonlopun.”, sanoin. ”Vai niin! No ei teidän tänne tarvitse jäädä! Tänne otetaan sellaisia henkilöitä, joilla on asennetta tähän hommaan!”, yliluutnantti täräytti. ”Minun asenteessa ei taatusti ole mitään vikaa ja väitän, että kaikki muutkin haluavat lomille yhtä paljon kuin - -” ”Turpa kiinni!”

Kyseinen tapaus oli yksi niistä asioista, jotka todella muuttivat asennettani siihen suuntaan, että yliluutnantilla voisi ehkä myöhemmin ollakin aihetta sanoa siitä jotakin. Viimeistään nyt huomasin, että oli nähtävästi aivan turha hoitaa tehtäviä kunnolla, koska siitä vain moititaan jopa kantahenkilökunnan tasolla. Lukija saattaa pitää esimerkkiä jälleen yksittäistapauksena, jolle olen antanut liian suuren painoarvon, mutta perustelen sen merkitystä muutamilla tärkeillä seikoilla. Tapauksen kannalta on ehdottomasti huomioitava seuraavaa: Olin ollut aliupseerikurssimme parhaimpia oppilaita. Olisinkin ollut pisteiden perusteella paras, elleivät toiset varusmiehet olisivat antaneet vertaisarvioinnissa minulle niin huonoja pisteitä. Olin saanut erilaisista testeistä erinomaiset arvosanat, erityispalkinnon kurssijuhlassa menestyksestä aliupseerikurssilla ja lisäksi henkilökohtaisen tunnustuksen kurssia pitäneeltä luutnantilta saman tilaisuuden jälkeen. Olin suorittanut kunniakkaasti poikkeuksetta kaikki palveluksen aikana eteen tulleet haasteet niin käytännössä kuin teoriassakin, aina hyvin arvosanoin ollen jo aliupseerikurssin aikana esimerkiksi huomattavasti parempi kouluttaja kuin useat silloiset varusmiesjohtajamme (mistä näyttönä esimerkiksi muille aliupseerioppilaille koulutusjaksomme aikana pitämäni, ylivoimaisesti kurssimme paras niin sanottu oppilasharjoitus). Koskaan ei ollut mitään sellaista, mitä en olisi pystynyt hoitamaan – tai vähintään yrittänyt kaikkeani suoriutuakseni tehtävästä. Olin monesti aikaisemmin ollut myös vapaaehtoinen erilaisia toimia varten, mutta sitäkään ei nyt huomioitu. Olin ollut aliupseerikurssin jokaisella taisteluharjoituksellakin päivästä päivään, mitä ei tehnyt kuin pari muuta henkilöä koko kurssiltamme samalla, kun joillakin henkilöillä oli kymmeniä päiviä erilaisia ”pikkurilli on kipeä” -vapautuksia palveluksesta. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että sain lähes joka päivä kokea jonkinasteista päänaukomista. Olisi ollut suorastaan kohtuutonta vaatia olosuhteisiin nähden varusmieheltä enää sen enempää omistautumista ja uhrautumista varusmiespalvelusta kohtaan. Olin aina ollut kaikin puolin erittäin yritteliäs ja aikaansaava, mikä myös näkyi tuloksissa, mutta sitten nuuskahuuli-yliluutnantti niin sanotusti ottaa ässän hihasta ja tokaisee muiden (siis minua inhoavien) kuullen, että minulta puuttuu asennetta ja käskee pitämään turvan kiinni. Siihen loppui kuin seinään minun kunnioitukseni häntä kohtaan. Sisäisen raivoni alkoi kasvaa entisestään.

Monien muiden varusmiesten asenteissa sen sijaan oli paljonkin korjattavaa. Kieltämättä minua jonkin verran kuvotti, kun kersanteiksikin ylennettyjä – jääkäreistä ja alikersanteista puhumattakaan – henkilöitä palasi krapulassa palvelukseen, suhtautui periaatteellisella tasolla halveksien armeijaan tai totesivat hyvin välinpitämättömästi puolustusvoimien omaisuutta tärvellen, että ”ei ole penniäkään kiinni”. Tästä huolimatta he vaikuttivat kantahenkilökunnan silmissä vähintään keskinkertaisilta sotilailta mielistelyn ja epärehellisyyden johdosta.  Samalla minua moitittiin, vaikka yritin tiettyyn pisteeseen asti toimia parhaani mukaan asiallisesti. Harkitsinkin ahaa-elämykseni johdosta tälle kirjoitelmalle hieman sarkastisempaa otsikkoa: ”Terho, teillä on asenneongelma.” Vaikka kyseinen yliluutnantti olikin vain yksi henkilö muiden joukossa, hänen toimintansa vaikutti väkisin suhtautumiseeni koko kantahenkilökuntaa kohtaan. Monet muodossa seisoneet varusmiehet luonnollisesti hymähtelivät huomattuaan, että heidän suhtautumisensa minuun oli siirtynyt ylemmälle tasolle, mikä tarkoitti asemani romahtamista. Varusmiespalvelukseni aikana päälleni jo siihen mennessä kasautunut henkinen paine oli tarpeeksi piinaavaa, mutta en kuitenkaan tuolloin vielä osannut aavistaa, että kaikki kokemani oli ollut vasta alkua ja pahin olikin vasta edessä.

Maaliskuussa 2003 alkoi saman vuoden alussa palvelukseen astuneiden aliupseerikurssi. Olin aikaisemmin ilmoittanut esimiehilleni halukkuuteni toimia aliupseerikurssin kouluttajana, mihin toimeen minut kolmen muun henkilön kanssa lopulta valittiin (valinnan teki tiettävästi kurssiamme johtanut luutnantti, jonka kanssa en vielä ollut ajautunut vaikeuksiin). Olin valinnastani erittäin iloinen, koska tiesin, että aliupseerikurssin kouluttajiksi valitaan parhaat. Tosin hakijoitakaan ei ollut kovin montaa, mutta se johtui varmasti osittain siitä, että monet tiesivät mahdollisuuksiensa tulla valituksi olevan huonot ja jättivät asian sikseen. Ehdin kuitenkin toimia aliupseerikurssin kouluttajana vain hetken, kun varusmiespalvelukseni sai radikaalin käänteen, joka vaikutti loppuaikaani armeijassa (ja vielä sen jälkeenkin). Sairastuin tuolloin melko vakavasti ja jouduin (pääsin) lopulta oman ja vanhempieni aktiivisuuden ansiosta – joitakin päiviä sitä ennen omassa yksikössäni kärsittyäni – keskussotilassairaala Tilkkaan hoidettavaksi sekä Meilahden sairaalaan tutkittavaksi erittäin huonon vointini vuoksi. Minulla todettiin hyvin voimakas mononukleoosi (rauhaskuume), lisäksi selkäydinpunktion tulokset viittasivat samanaikaisesti virusperäiseen aivokalvontulehdukseen. Kuumetta oli pahimmillaan noin 40 astetta ja kurkku niin kipeä, etten ollut käytännössä syönyt yhtään mitään muutamaan päivään. Olin juonut vain minimaalisen määrän nestettä, koska nieluni oli niin kipuarka, etten voinut yhtään liioittelematta puhua, sanoa tai edes kuiskata mitään. Ilmaistakseni tahtoni jouduin hitain liikkein antamaan käsimerkkejä. Öisin heräilin erilaisiin kiputiloihin ja voimakkaaseen hikoiluun. Päätä ei voinut kääntää yhtään, koska kaula oli niin uskomattoman kipeä. Eri ihmiset sietävät kipua eri tavalla, mutta silloin en enää yksinkertaisesti pystynyt (ja väitän, ettei kukaan muukaan maan päällä olisi pystynyt) tekemään mitään muuta kuin maata hiljaa ja liikkumatta sängyssä, vaikka joskus aikaisemmin olinkin osallistunut palvelukseen erilaisista lievemmistä kiputiloista huolimatta.

Muistan vallan hyvin, kun makasin maaliskuussa 2003 aivan voimattomana sairaalan sängyllä korkeassa kuumeessa erittäin huonovointisena. Pohdin aikaa palveluksen alussa, kun olin tehnyt valintani hakea sotilaspoliisikoulutukseen. Mietin, miten olin saattanut ajautua tällaiseen tilanteeseen. En olisi vuotta aikaisemmin innokkaana ja energisenä ylioppilaskirjoituksiin osallistuessani osannut koskaan kuvitella, että vuoden kuluttua olisin yhdellä keskussotilassairaalan sängyistä pohtimassa erään pitkään odottamani haasteen murtumista kasaan. Olin ollut kiinnostunut varusmiespalveluksesta jo vuosia ennen kutsuntoja ja uskonut aina pääseväni hyödyntämään kykyjäni armeijassa. Olin urheilullinen, lojaali, maanpuolustushenkinen ja omasta mielestäni henkisesti kehittynyt mies, jonka olisi pitänyt olla ideaalinen yksilö varusmiespalvelukseen. Nyt kuitenkin olin vakavasti sairas ja hyvin epäsuosittu muiden keskuudessa. Olin menettänyt uskoni varusmiespalvelusta kohtaan. Sitä oli jäljellä enää kolme kuukautta, mutta se tuntui ikuisuudelta. Saapumiseräni yhdeksän kuukautta palvelevat varusmiehet odottivat aivan kohta edessä olevaa kotiutumista, mikä kohdallani tuntui vain saavuttamattomissa olevalta haaveelta. On uskomatonta, kuinka ajankulun voi tuntea pysähtyvän epätoivotussa tilanteessa. Kaduin suuresti päätöstäni uhrata välttämätöntä enemmän resurssejani kasvottomalle laitokselle, joka sortaa yksilöä, eikä näe sen arvoa.

Lisäksi tyttö, jota olin tapaillut muutaman kuukauden, oli juuri niin sanotusti vaihtanut maisemia (hän ei jälkeenpäin ajateltuna välttämättä ollut itselleni parasta mahdollista seuraa, mutta silloin luonnollisesti harmitti). Katselin vain vierestä, kun samassa huoneessa olleita sairaita kävivät tapaamassa vuorollaan tyttöystävät ja kaverit. Myös talvi, metsäelämä ja stressi olivat jättäneet omat jälkensä, kun vaikean aknen kirous lankesi ylleni. En ole pessimisti, vaan realisti sanoessani, että monet yksikkömme varusmiehistä olivat vain vahingoniloisia tilanteestani. Monet olivat tietenkin sitä mieltä, että kaikki oli vain omaa vikaani – ”sitä saa mitä tilaa”.

En voinut uskoa tilannettani, se tuntui utopistiselta. Kukaan ei lähtökohtaisesti ansaitse huonoa kohtelua tai sairauksia, mutta erityisen vaikeasti hyväksyttävältä se tuntui omalla kohdallani. Olin aina tehnyt parhaani ja saanut myös paljon aikaiseksi kehittyen sotilaana, mutta heikkona ja uupuneena ihmisenä sängyn pohjalla mieleeni tuli koko ajan vain samat sanat: ”Painu Terho vittuun!” ja ”Tänne otetaan sellaisia jätkiä, joilla on asennetta!” Hämmästelin, miten tämä kaikki saattoi olla mahdollista. Olin kieltämättä todella alamaissa ja yksin, eikä kukaan edes voinut todeta minulle: ”Älä valita, olet sentään terve.” Tuolloin en ollut sitäkään.

Nuo päivät sairaalassa jäivät muutenkin hyvin mieleeni muun muassa ajankohtaisista uutisotsikoista. Suomessa käytiin eduskuntavaalit ja Irakin sota oli alkanut, jonka ensimmäiset ammutut ohjukset näin sairaalan televisiosta. Muutaman päivän oltuani keskussotilassairaalassa minut lähetettiin lopulta kotihoitoon pariksi viikoksi. Ne päivät kuluivat poikkeuksetta hiljaa sängyssä. Heti huhtikuun alussa palasin takaisin Vekaranjärvelle, missä lääkäri määräsi minulle vielä päiviksi niin sanottua leirivapautusta, eikä minun siten tarvinnut vähään aikaan osallistua mihinkään taisteluharjoitustoimintaan. Muistan aina, kuinka kyseinen lääkäri – kenestä olin saanut erittäin positiivisen kuvan jo alokaskaudella hänen tehtyään minulle poskiontelopunktion – sanoi minulle Vekaranjärvelle palattuani ja keskussotilassairaalasta tuomiani tutkimustuloksia tutkiessaan, että ”Tämä ei olekaan ollut mikään ihan lievä sairaus”. Sen olisi voinut sanoa muillekin ääneen ja erityisesti eräille varuskuntasairaalan sairaanhoitajille, jotka olivat alun perin antaneet minulle muutaman päivän lepoa rauhattomassa yksikössä ja kurkkukipuun joitakin SA-int-imeskelytabletteja. Kerran en ollut saanut kunnollisia vapautuksia ollenkaan, vaikka niitä suorastaan pyysin. Ymmärrän kyllä, että sairaanhoitajien hermot ovat joskus koetuksella, kun varuskuntasairaala pursuaa joka aamu henkilöitä, jotka valittavat jotain täysin olematonta vaivaa, mutta sairaanhoitajien pitäisi kuitenkin muistaa, mitä varten he ovat töissä. Jos joku sanoo, että on todella huono olo, siihen pitäisi aina suhtautua vakavasti, eikä ”joko minun kahvi/viineri-tauko kohta alkaa” -asenteella. On huomioitava, että sairauteni olisi ollut hoitamattomana hengenvaarallinen.

Liika on liikaa

Yhdeksän kuukauden palveluksen jälkeen olin täydellisesti kyllästynyt laitokseen, enkä alaisille pidettyjä koulutustilaisuuksia ja joitakin muita merkittäviä asioita lukuun ottamatta enää viitsinyt tai jaksanut hoitaa tehtäviä läheskään sillä intensiteetillä kuin aikaisemmin. En tarvinnut enää yhtään osoitusta lisää siitä, että yritteliäisyys ja kunnollisuus olivat vallitsevassa ympäristössä vain hukattua energiaa. En varsinaisesti käyttäytynyt (vielä) asiattomastikaan, mutta motivaationi joka tapauksessa oli romahtanut täydellisesti ja peruuttamattomasti. Kun varusmiespalvelus oli ollut tasaista alamäkeä yhdeksän kuukauden ajan, ei enää kannattanut odottaa, että viimeinen kvartaali enää niin sanotusti nostaisi osakkeita – ainakaan sen eteen ei ollut mielekästä tehdä mitään. Laskin vain ajankulukseni kotiutumiseen jäljellä olevia päiviä ja piirtelin itselleni toinen toistaan taiteellisimpia tj-kalentereita (tj = tänään jäljellä). Paradoksaalisesti sain energiaa siitä, että tunsin olevani armeijalle resurssin sijaan vain rasite. Minulle tuli hyvä mieli, kun suoritin tehtäviäni ainoastaan näennäisesti hyvin. Se tuntui todella oudolta, mutta hyväksyin sen itse. Tein nyt sitä samaa, mitä jotkut olivat tehneet jo melkein heti varusmiespalveluksen alettua. Keväällä 2003 alkoi olla varmaa, että tulisin jonain päivänä käymään tarkasti läpi kaikki muistiinpanoni ja muistoni sekä kirjoittamaan niistä armeija-aikaani käsittelevän tekstin. Sain kuitenkin vielä kolmen viimeisimmän palveluskuukauden aikana niin paljon lisää poikkeuksellista aineistoa, etten ollut osannut kuvitellakaan: perääntymistaisteluni alkoi muistuttaa jonkinlaista Totaler Kriegiä. Tuntemukseni vaihtelivat äärimmäisestä turhautumisesta voimakkaaseen kapinamieleen sekä sarkastisesta mielialasta puhtaaseen vihaan.

Huhtikuun puolessa välissä 2003 palattuani palvelukseen (joskin edelleen selvästi toipilaana) tapahtui lopullinen käänne minun ja armeijan välillä, kun eräänä viikonloppuaamuna komppaniaan huudettiin normaaliin tapaan herätys. Sängystä pitäisi sääntöjen mukaan tietenkin nousta ylös sillä samalla sekunnilla, mutta minä – ja 80 prosenttia yksikön muusta miehistöstä – jäin vielä normaaliin tapaan vähäksi aikaa sänkyyn makaamaan, olihan sentään sunnuntai, eikä vointini ollut mikään mainio, mitä moni ei näyttänyt ymmärtävän. He luulivat, että varuskuntaan palattuani olin täysin terve, vaikka todellisuudessa tunsin itseni täysin terveeksi vasta yli puoli vuotta myöhemmin, siis vuoden 2003 ja 2004 vaihteessa.

Se vähän aikaa kesti noin kaksi minuuttia, kun seuraavaksi näin viestiyliluutnantin ilmestyvän kuin tyhjästä karjuen tupaani ja alkaen potkia minun ja erään toisen henkilön sänkyjä: ”Eikö teille herätys maistu!” Minua melkein alkoi naurattaa kyseinen, suoraan jostain ”Kovan jätkän sananparret” -oppikirjasta oleva lause. Tilanne syntyi kuin tilauksesta osoittaakseni, että alikersantti Terhoa ei enää esikuntakomppanian leikit juuri kiinnostanut. Olin jo kaikkien aikaisempien tapahtumien, havainnointieni, kokemuksieni sekä sen hetkisen tilani johdosta saanut tarpeeksi kaikenlaisesta toiminnasta armeijassa, enkä siten viitsinyt enää normaalin tapaan esittää esimiehiä kunnioittavaa robottia hyppäämällä sängystä reippaasti ylös asentoon: ”Kyllä herätys maittaa aina, herra yliluutnantti!” Näin tosin teki eräs tupani alaisista, mutta minä jäin sänkyyni makaamaan, enkä katsonut yliluutnanttia päinkään. Sitä hän ei varmasti ollut odottanut, kun yliluutnantin kovistelu jatkui jokseenkin ennalta arvattavalla kaavalla: ”Eikö sana kuulu! Pitäisikö tuoda aamupala sänkyyn! Ylös!” Uskomatonta, että minua noin kymmenen vuotta vanhempi henkilö saattoi käyttää noin alkeellisia repliikkejä; hän siis edusti idioottimaista, alempaa ammattisotilaskuntaa puhtaimmillaan. Hän oli omasta mielestään varmasti sanonut todella hurjasti ja nokkelasti tuntien itsensä verbaalisuuden esikuvaksi, mutta otin hänen äänensä hädin tuskin kuuleviin korviini ja päin katsomatta vastasin hänelle ohimennen: ”Ei sun tarvi huutaa, ei mun kuulossa ole mitään vikaa… Eiks riitä et on oikeassa paikassa oikeaan aikaan?” Venyttelin jäseniäni kuin kotona sunnuntaiaamuna ja nousin rauhallisesti istumaan punkalleni. Yliluutnantti jatkoi raivostuneena: ”Te olette alikersantti! Näinkö te suhtaudutte esimiehiin! Mikä teidän nimenne on?!” Hän joutui edelleen turhaan odottamaan sotilaallista asentoani, kun sanoin hänelle: ”Etteks te näe? Tossahan se nimi mun kaapinovessa lukee…” ”Jaaha! Terho! Selvä…” Yliluutnantti hävisi tuvasta kuin tuhka tuuleen. Ajattelin, että asia jää siihen. Joku ehkä saattaisi tulla nuhtelemaan minua jälleen kerran, mutta siitä en jaksanut enää piitata.

Vähän ajan kuluttua olin lähdössä tuvastani kohti pesutiloja, mutta kohtasin heti komppanian käytävällä erään luutnantin. ”Terho.”, hän sanoi tuijottaen minua. ”Herra luutnantti.”, vastasin. Hän tuli tapansa mukaan vain senttien päähän minusta ja supisi jotain, joka ei sillä kertaa kiinnostanut yhtään. ”Mitä teidän tuvassa äsken oikein tapahtui?”, luutnantti kysyi. ”Ei mitään. Miten niin?”, sanoin. Luutnantti oli siinä mielessä negatiivisella tavalla erikoinen henkilö, että hänelle sotilasarvot sekä niiden väliset suhteet tuntuivat olevan kaikki kaikessa ja paljon tärkeämpi asia kuin esimerkiksi ruoka, uni tai vessassa käynti, minkä johdosta hän oli silmissäni jonkinasteinen psykopaatti militaristi, jonka seuraa oli terveellistä välttää. Luutnantti katsoi minua hetken ja hävisi jonnekin, kenties katsomaan hävytöntä ja ennen kaikkea laitonta aikuisviihdettä, josta hän kerran metsässä taisteluharjoituksessa ollessamme nautiskeli teltassaan omalta kannettavalta tietokoneeltaan. Hänen kannaltaan valitettavasti se ehti päätyä varusmiehen näkökenttään ennen kuin ehti sulkea tiedoston. Mietin, miten esimerkiksi everstit ja kenraalit olisivat reagoineet hänen toimiinsa, jos olisivat nähneet. À propos! ”Johtajat, muistakaa esimerkki!”

Ei kulunut aikaakaan, kun asian tiimoilta käynnistettiin esitutkinta. Olin aluksi yrittänyt tehdä sovintoa yliluutnantin kanssa kahden kesken esitutkinnan ollessa kesken. Sanoin hänelle, että jos hän unohtaa minun epäsotilaallisen käytöksen, minä unohdan hänen. Se ehdotus ei tietenkään kelvannut hänelle, kun hän kävi taas komentamaan minua asentoon ja jaarittelemaan tuohtuneena jotain esimiehen kunnioittamisesta. Lisäksi sain kuulla kapteenilta, että minun ei kannata alkaa syyttää kantahenkilökuntaa mistään. Tällä kertaa oli kapteenin vuoro sanoa, että minulla on asenneongelma. Kukaan ei voi kuvitella, miten paljon minun olisi silloin tehnyt mieli alkaa laittaa hänen toimistoaan remonttiin. Jouduin kuitenkin vain seisomaan asennossa: ”Selvä, herra kapteeni.”

Minua seuraavana päivänä esitutkinnassa kuulustellut viestiyliluutnantti Palikka (nimi muutettu) ei todennäköisesti ollut kovin mielissään siitä, että olin käyttäytynyt epäsotilaallisesti hänen samanarvoista kollegaansa kohtaan. Muistan, kuinka Palikka olikin minua kohtaan epäreilu kuulusteluni aikana. Hän muun muassa keskeytti kerrontani tapahtuneista syyttä useamman kerran ja käski vain olemaan hiljaa, koska hänellä itsellään oli jotain tärkeämpää sanottavaa. ”Enkös minä nyt saa kertoa tilanteesta oman versioni ihan rauhassa niin kuin haluan?”, kysyin häneltä. Yliluutnantti vastasi, että ”Te olette hiljaa, kun minä käsken! Minä kirjoitan sinun sanasi tänne ihan siihen muotoon kuin satun kirjoittamaan! Ja istukaa suorassa!” Sitten hän alkoi näperrellä jotain papereita, joten kysyin häneltä: ”Voinko lukea tuota kertomustani sillä aikaa, kun teette omia hommianne.” ”Ette voi! Olkaa hiljaa ja istukaa vaan suorassa siinä tuolissa! Teette kuten minä käsken!”

Kuulustelun aikana äitini soitti minulle, jota olin aluksi ajatellut käyttää lainoppineena ja kokeneena oikeusavustajani. Ajattelin kuitenkin hoitaa asian tällä kertaa itse ilman mitään avustajia, koska tapaus vaikutti vähäpätöiseltä. Lopetin puhelun hyvin nopeasti, minkä jälkeen Palikka avasi taas suunsa. ”Nyt Terho laitat sen kännykän kiinni! Otat akun irti puhelimesta ja laitat kaikki osat tuohon pöydälle!” Käskyt olivat aivan luokattomia, enkä totellut niitä. Nautin vastahakoisuudestani suunnattomasti: ”Laitoin siitä jo kaikki äänet ja värinät pois. Ei se enää häiritse ketään.”, vastasin hänelle. ”Ei vaan akku irti ja tuohon pöydälle!”, Palikka jatkoi. ”Siitä on jo kaikki äänet pois. Se saa luvan riittää.”, tyydyin toteamaan. Seuraavaksi samassa huoneessa sattumalta ollut aliupseerikurssin kouluttajamme puuttui ulkopuolisena peliin rehellisesti sanottuna pelottavan raivostuneena: ”Jumalauta Terho! Nyt otat sen akun irti puhelimesta! Ja oot muuten viimeistä päivää aliupseerikurssin apukouluttajana!” Olosuhteet alkoivat kännykän osalta olla kannaltani sangen hiostavat, joten laitoin sen osiin ja pöydälle, mikä kuitenkin vain lisäsi sisäistä raivoani. Päätin loppujen lopuksi itsekin ryhtyä aidosti hankalaksi, jos he muka luulivat, että olin jo ehtinyt olla sitä.  Komppanian päällikkö oli aikaisemmin huomauttanut minulle, että minä olin tehnyt tapauksen johdosta ”kärpäsestä härkäsen”. Olin kuitenkin muistuttanut häntä siitä, että se oli nimenomaan yliluutnantti, enkä minä, joka oli laittanut esitutkinnan vireille. Olin myös sanonut kapteenille, että ”se leikin kestäköön, ken siihen ryhtyy”. Siitä lausahduksesta kapteeni ei ollut paljon pitänyt varoittaen minua tekemästä mitään, koska liikuin hänen sanojensa mukaan ”heikoilla jäillä”. Hänen harmikseen päätin kuitenkin kokeilla jään kestävyyttä. Minulla ei enää ollut mitään hävittävää.

Kuulustelu oli alkanut kello 19. Yliluutnantti Palikka oli varmasti luullut saavansa kuulustelun viidessätoista minuutissa suoritetuksi ja voivansa lähteä sen jälkeen kotiin leikkimään tinasotilaillaan, mutta toisin kävi. Muotoilin kertomaani vähän väliä uudelleen ja mietin erilaisia sanavalintoja tarkkaan tuhlatakseni aikaa. Jokainen sekuntihan oli pois yliluutnantin vapaa-ajasta ja samalla askel lähemmäs kohti omaa kotiutuspäivääni. Sääntöjen mukaiseen oveluuteen, eikä mielivaltaan perustuva sodankäynti on aina paras keino ärsyttää yksinkertaisempia ihmisiä. Yliluutnantti hermostuikin jonkin ajan kuluttua kunnolla ja sanoi tuohtuneena minulle: ”Nyt me pidetäänkin pieni tauko! Ja minä tulen pitämään huolen siitä, että nämä kuulustelut ja rangaistus tulevat polttamaan seuraavat lomasi! Jatketaan kymmenen minuutin päästä!”. Sitä taukoa ei tietenkään pöytäkirjaan merkitty, vaikka sääntöjen mukaan se olisi pitänyt tehdä. Tämänkin rikkeen johdosta olisi varmasti suoritettu esitutkinta ja määrätty maksimiojennukset, jos tekijänä vain olisi ollut minä, viitaten ”viimeiseen välikohtaukseen”, johon palaan tarkemmin myöhemmin tässä tekstissä: ”Terho ei päivystäjänä ollessaan merkannut käyntiään varuskuntasairaalaan päivystyskirjaan…”

Tauon aikana muutama kantahenkilökuntaan kuuluva luki kuulusteluhuoneessa esitutkintapöytäkirjaa ja kuulustelukertomustani. On selvää, että minua ei tuolloin ainakaan ylistetty. Kymmenen minuutin kuluttua palatessani kuulusteluhuoneeseen, tuntui kuin olisin työntänyt pääni ampiaispesään. Ilmapiiri ei ollut kovin leppoisa, mutta kuulustelun käynnistyttyä uudelleen, en ollutkaan parantanut tapojani, vaan jatkoin suutuspäissäni yliluutnantin yllätykseksi ja harmiksi samalla valitsemallani linjalla kuin ennen taukoa, mistä herra Palikka ei tietenkään iloinnut. Kello oli jo 21.20, kun kuulustelun suorittaja vihdoin luovutti ja päätti niin sanotusti laittaa pillit pussiin: ”Ei tästä tule mitään! Kerran jouduimme kuulustelemaan sotilaskarkuria, joka oli pakoillut viikkojen ajan ja hänen kuulustelemiseensa meni alle puoli tuntia! Huomenna hankin tänne sotilaslakimiehen suorittamaan tätä kuulustelua, kun ette minun kanssa suostu yhteistyöhön!”

Seuraavana päivänä kerroin oman versioni (totuuden) tapahtuneista kuulustelun uudelleen suorittaneelle sotilaslakimiehelle mahdollisimman asiallisesti. Annoin toiminnallani ymmärtää, että minulla ei varsinaisesti ollut mitään armeijaa, vaan tiettyjä esikuntakomppanian kantahenkilökuntaan kuuluvia vastaan, koska he eivät nähtävästi kunnioittaneet minua yhtään. Omassa kuulustelupöytäkirjassani – joista tietenkin kaikista pyysin kopiot myöhempää käyttöä varten – toteankin seuraavaa: ”Kunnioitan armeijan auktoriteetteja, hoidan omat hommani hyvin, mutta jos alkaa polkuhommia, niin herroittelu loppuu siihen.”  

Komppanian päällikkö ojensi minua lopulta kuudella päivällä poistumiskieltoa epäsotilaallisen käytöksen johdosta esimiestä kohtaan ja nukkumisesta palvelusajalla. Välikohtauksen aikaansaanut yliluutnantti todettiin tietenkin viattomaksi, puhtaaksi pulmuseksi – ilman mitään esitutkintaa. Minä en edes ollut nukkunut, vaan ainoastaan maannut sängyllä. Ojennuksen tiedoksiannon jälkeen kantani varusmiespalvelustani kohtaan oli ehdottoman lopullisesti selvä. Haaveilin nyt entistä enemmän myöhemmin internetissä julkaistavasta, kirjoittamastani tekstistä. Aina median kertoessa varusmiesten niskuroinnin lisääntymisestä, kantahenkilökuntaan kuuluvalle sotilaalle annetusta rangaistuksesta tai Suomen puolustusvoimien taloudellisista vaikeuksista, minä nojaan taakse, vedän syvään henkeä ja hymyilen leveästi. Niin käy, kun kunnollisia varusmiehiä ei kunnioiteta.

Yliluutnantin olisi vain tarvinnut ojentaa alaisiaan yleisen palvelusohjesäännön mukaan asiallisesti. Vaatihan hän nuuska huulessa aina alaisiltaankin erittäin tarkkaa palvelusohjesäännön noudattamista, mutta hänen piti näyttää kaikille, kuinka suuri vaikutusvalta parilla pienellä ruusukkeella kauluksissa on. Huvittavinta oli se, että hän viestiyliluutnanttina tuli kyseiseen tapaukseen liittyen huutamaan sotilaspoliisien tupaan, vaikka vieressä oli täysi tuvallinen viestimiehiä todella vetämässä sikeitä peiton alla. Hän itsekin toteaa omassa, itse rauhassa kirjoittamassaan esitutkintapöytäkirjassaan, että ”Lähdin tarkastamaan viestikeskusjoukkue E:n majoitustupia varmistuakseni siitä, että joukkue olisi ajoissa valmis harjoitukseen siirtymistä varten…” Hän kuitenkin eksyi suoraan sotilaspoliisien tupaan, vaikka oli menossa tarkastamaan viestimiesten tupia. Yliluutnantti oli ehkä olevinaan omasta mielestään todella ovela herättämällä kovalla äänellä, uhoamisella ja potkimisella omat alaisensa sotilaspoliisien (tai minun) kustannuksella.

Samoihin aikoihin keväällä 2003 toimin jälleen päivystäjänä, koska minulla oli edelleen voimassa aiemmin mainitsemani leirivapautus. Heidän, joiden olisi pitänyt saada antaa (oikeiden) sairauksien vuoksi levätä, laitettiin aina päivystäjiksi, koska päivystäminen oli päättäjien mielestä niin kevyttä työtä, jota kuka tahansa pystyi tekemään missä tilanteessa tahansa. Olisi tietenkin ollut mukava levätä sängyllä ja saada voimat nopeammin ehtymään, mutta joku viisas oli ajatellut, että istumalla toipilaana kaksikymmentä tuntia vuorokaudesta tuolilla ja tuijottamalla eteenpäin olisi parempi vaihtoehto.

Hiljaisuuden alettua kello 22 jäin päivystyspöydän ääreen kirjoittelemaan omia muistiinpanojani ja koristelemaan tj-kalenteriani. Jalkojani tosin kuitenkin hiostutti jonkin verran, koska olin pitänyt aamukuudesta maihinnousukenkiä jalassani. Päätin ottaa kengät pois jalasta ja antaa niiden vähän aikaa tuulettua, kun vaihdoin nahkaiset varsikengät ilmaviin sandaaleihin. Ajattelin, ettei se haittaisi ketään, koska hiljaisuuden jälkeen käytävillä ei vessaan pyrkijöitä lukuun ottamatta juuri koskaan liikkunut muita, vielä harvemmin kantahenkilökuntaan kuuluvia. Tuolloin oli kuitenkin jonkinlainen taisteluharjoitus käynnissä ja ”kapiaiset” olivat raahanneet ahterinsa yöksi varuskunta-alueelle. Minulla oli siten vähän huono tuuri. Päivystyspöydän takana istuessani kuulin, kuinka joku käveli portaita ylös kohti minua. Kului muutama sekunti ja näin henkilön olevan eräs yksikkömme luutnantti. Sama luutnantti, jonka katse ei ollut aikaisemminkaan ollut kovin suopea yliluutnantin kanssa nahisteltuani. Tiesin, että jos hän nyt huomaisi varustukseni, kunniankukko ei laulaisi, varsinkaan, kun kyseessä olin minä. Kyseinen luutnantti oli luonteeltaan sellainen, että hän huomautti heti pienimmästäkin virheestä ja torui sitä kuin viimeistä päivää. Hänen mittakaavassaan olisin tehnyt niin sanotusti elämää suuremman rikoksen (periaatteessa hänen sotilaallinen yli-innokkuutensa oli hyvä asia, mutta olisin kaivannut häntä armeijan alussa, enkä silloin kun uskoni koko systeemiin oli jo täysin murentunut/murennettu).

Siinä vaiheessa, kun luutnantin naama alkoi hahmottua pimeästä portaikosta, en tietenkään enää millään olisi ehtinyt vetää maihinnousukenkiä jalkaan, vaan oli pidettävä sormet ristissä ja toivottava, ettei hän huomaisi varustustani. Hänen lähestyessään minua nousin seisomaan ja tervehdin häntä ohjeiden mukaisesti viemällä käden ohimolle. ”Terho.”, hän sanoi. ”Herra luutnantti.”, vastasin. ”Lakki päähän.” Olin unohtanut lakkini tupaani, jota päivystäjän piti käyttää. Ilmoitin luutnantille hakevani sen. ”Ja pistäkää tuo radio hiljempaa”, luutnantti jatkoi. Päivystäjän pöydällä oli kaikkien käytössä oleva radio, jota saattoi hiljaisella äänellä kuunnella, kuten minäkin olin tehnyt. Olin kuunnellut sitä aivan hiljaa, joten luutnantin juuri antama käsky oli pelkkää provosointia ja tarvetta todistella, kuka talossa määrää. ”Onko Terho selvä, että tällainen ei enää koskaan toistu (päivystäminen ilman lakkia ja radion kuuntelu liian lujaa)?” Hän selvästi jälleen kaipasi alistumistani. ”No, on se tällä kertaa.” Vastasin vain rehellisesti. En voinut luvata hänelle, ettei sellainen enää koskaan toistuisi. Sitä iloa en nimittäin halunnut kantahenkilökunnalle antaa, että he olisivat voineet joskus syyttää minua sanojeni syömisestä. Mieluummin otin vastaan rangaistuksen kuin rangaistuksen ja muistutuksen siitä, etten ole pitänyt sanaani. ”Onko selvä?”, hän kysyi uudelleen. ”No, kai se on. Ainakin tällä kertaa.” ”Tules tänne…” Nyt olin hermostuttanut hänet lopullisesti.

Hän ei ollut vielä huomannut, että päivystin sandaalit jalassa, mutta enää en sitäkään voinut piilotella, kun nousin tuoliltani ja kävelin ”släbärit” jalassa hänen eteensä. Jokainen askeleeni oli kuin tykinlaukaus täysin hiljaisilla komppanian käytävillä, joilla voimakas kaiku vain korosti sandaaleista syntynyttä ”fläp-fläp”-ääntä. ”Herra luutnantti.”, puhuttelin häntä. Hän asettui jälleen muutaman sentin päähän minusta, katsoi tuijottavilla silmillään ja alkoi supista: ”Kuules Terho, nyt jos toi pelleily ei lopu ni mä laitan sut itkemää. Ja se ei ole kivaa.” Kun katsoin hänen ilmettään, vinoksi hakattua nenäänsä ja niitä epämääräisiä monttuja hänen kaljussa päässään, tulin siihen tulokseen, että tällä kertaa minun kannattaisi olla vain hiljaa. Tavallaan olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin vastannut hänelle jotain todella provosoivaa, mutta ajattelin kuitenkin, että se ei enää olisi sen arvoista, joten vastasin hänelle tyynesti: ”Selvä, herra luutnantti.”

Tämän jälkeen kävin todella odottamaan sitä päivää, että pääsisin armeijasta pois, sillä vaistosin, että edes turvallisuuteni ei enää ollut taattu. Olosuhteet alkoivat yksinkertaisesti olla liian tukalat. Olin varma, että luutnantin ja muiden johtajien seuraavan yhteisen kahvitauon puheenaihe olisi jälleen Terhon niskurointi. Negatiivisten asioiden leviämisessä puskaradio on tehokkain viestintäkeino. Kun olin aikaisemmin tehnyt monia asioita erittäin esimerkillisesti, siitä tuskin oli koskaan puhuttu sanallakaan mitään. Nyt olin tehnyt virheen ja se sai lumipallon pyörimään. Tiesin, että minusta tehdään viimeistään nyt täydellinen silmätikku ja mielivallan kohde, mistä minua inhoavat varusmiehet olivat luonnollisesti erittäin mielissään. Takanani oli jo huonot pisteet vertaisarvioinnissa, esitutkinta, asenneongelma sekä esimiehen auktoriteetin kyseenalaistaminen, joten Terho oli siten huono sotilas. Toisaalta kuitenkin ajattelin, että reilun parin kuukauden päästä ei enää tarvitsisi olla kenenkään näiden henkilöiden kanssa missään tekemisissä, vaikka koko loppupalvelusaika olisi pelkkää poistumiskieltoa ja moitteiden kuuntelua. Koittaisi päivä, jolloin voisin vain rauhassa kirjoitella muistelmiani.

Varusmiespalveluksen viimeisen neljänneksen aikana suhtautumiseni armeijaa kohtaan oli muuttunut kerta kaikkiaan täysin päinvastaiseksi verrattuna varusmiespalveluksen alkuun. Kuten kirjoituksen alkupuolella totean, armeija ei odotusteni mukaan ollutkaan tehokkuuden, kurin, järjestyksen ja täsmällisyyden tyyssija, jossa toimitaan tarkasti ohjeiden mukaan, kunnioitetaan toisia ja kitketään tietynlaiset henkilöt pois yritteliäiden joukosta, vaan paikka, jossa valehdellaan, huijataan ja mielistellään niin paljon kuin ehditään. He, jotka tekevät sen parhaiten, menestyvät parhaiten. Olisin tietysti itsekin voinut heittäytyä kyseiseen rooliin ja suorittaa kaiken erittäin ”mallikkaasti” kotiutuen siten vähintään luutnanttina, mutta kaikesta huolimatta pysyin loppuun asti kannassani toimia reilusti. Armeijan ja varsinkin oman yksikkömme oppimaan tunteneena aloin halveksia laitosta jopa niin paljon, että kyseenalaistin toimintani oikean sodan aikana. Ajattelin tuolloin, muiden suhtautumista minuun pohtiessani, että tositilanteessa mieleni tekisi antautua viholliselle ja luovuttaa kaikki mahdolliset tiedot omista joukoista, minkä jälkeen voisin taitojani hyödyntäen taistella suurella tarmolla vihollisen puolella, koska silloin ainakin olisi motivaatiota. Se, että Suomen armeija onnistuu ajamaan alkujaan tehokkaan, taitavan ja lojaalin sotilaan sellaiseen tilaan, on mielestäni äärimmäisen hälyttävää.

Palveluksen parin viimeisen kuukauden aikana armeijaelämä alkoi väkisin valua jo korvista ulos, mikä näkyi entistä selvemmin myös ulospäin. Lopulta marssinkin kapteenin toimistoon ja sanoin päällikölle suoraan, että kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa, koska talossa ei toimi mikään niin kuin pitäisi. Sanoin hänelle asiaa sen enempää kaunistelematta monien varusmiesten olevan pelkkiä nöyrää näytteleviä vehkeilijöitä, joita ei nähtävästi koske samat säännöt kuin minua. Sain kuitenkin hyvin nopeasti kuulla kapteenilta, että minulla on taas asenneongelma. Annoin siitä huolimatta vielä ymmärtää, että jos hän luulee minulla olevan asenneongelma, kenties minäkin voisin alkaa elellä samalla tavalla kuin kaikki he, jotka ulospäin näyttivät hyviltä sotilailta, mutta olivat todellisuudessa kaksinaamaisia, epärehellisiä ja omahyväisiä henkilöitä. Kapteeni kuitenkin vastasi täysin vastoin odotuksiani, että minun on aivan turha yrittää mitään temppuja (ilmeisesti hän sokeasti uskoi sisimmässään, että todella olin komppanian ainoa ongelmatapaus). Koetin vielä jatkaa mielipiteideni latomista, mutta kapteeni keskeytti: ”Ulos!” ”Missä on kantahenkilökunnan luottamus kunnollisia varusmiehiä kohtaan --” ”Ulos!” Uskallan väittää, että kovin montaa varusmiestä ei ole käsketty sellaisella äänenvoimakkuudella poistumaan kapteenin toimistosta. Se huuto kaikui komppanian käytävillä sangen hyvin, ja luonnollisesti sana toimistani levisi nopeasti. Olin siihen asti niellyt kaiken periaatteella ”rehellisyys maan perii” ja kun vihdoin päätin sanoa mielipiteeni jostain asiasta turvautumalla johonkin ylempiarvoiseen henkilöön siinä toivossa, että hän puuttuisi asiaan, minut huudetaankin ulos toimistosta aivan kuin olisin komppanian huonoin sotilas. Kyseinen keskustelu – tai pikemminkin kapteenin hallitsema monologi – oli ehdottoman lopullinen piste i:n päälle: sen jälkeen käänsin kelkkani 180 astetta ympäri, mikä tarkoitti sitä, että Vekaranjärven esikuntakomppania oli tehnyt yhdestä parhaimmista sotilaistaan yhden pahimmista vihollisistaan. Komppania oli varuskunnan suuri mätäpaise, jonka epäkohtiin saattoi puuttua ainoastaan viemällä faktat komppanian ulkopuolelle. Intoni kirjoittaa vapaudessa totuus kaikkien tietoisuuteen ilman sensuuria kasvoi loputtomaksi.

En voinut kuin seistä kapteenin toimistossa asennossa ja vastata hänen omiin mielipiteisiinsä ”Kyllä, herra kapteeni”, vaikka olin oikeassa ja yritin siten muuttaa asioita parempaan suuntaan. Suullinen reklamaationi oli mielestäni asiallinen ja rakentava, mutta armeijassa kaikki valitettavasti tulkitaan niskuroinniksi ja järjestyksen uhkaksi, aivan kuten oppositio epädemokraattisissa maissa. Jouduin nöyrtymään hänen edessään vain sen takia, että hänellä oli minun alikersantin natsoja vastaan kauluksissa kolme pientä ruusuketta. Nykyään varusmiespalvelus on kohdaltani historiaa ja voin sanoa hänestä, hänen mielipiteistään tai mistä tahansa muusta oman mielipiteeni juuri niin kuin haluan, ilman sensuuria, oli kyse sitten jääkäristä tai kenraalista. Suomi on rakastettavan vapaa maa, eikä mikään estäisi minua kertomasta koko maailmalle esimerkiksi sitä, että palvelukseni aikana esikuntakomppanian päällikkönä toiminut henkilö oli epäoikeudenmukainen, mielivaltainen, epäreilu, kapea-alainen, ammattitaidoton, tragikoominen ja tylsä toimistorotta, joka uskomatonta yksinkertaisuuttaan valitsi kohteekseen täysin väärän miehen.

Loppuhuipennus eli ”viimeinen välikohtaus”

Vielä varusmiespalvelukseni viimeisinä päivinä ollessani jo melkein varma, ettei mitään käänteentekevää enää tapahtuisi ennen kaiken lannan siirtymistä menneisyyteen, kohtasin kuitenkin vielä yhden mieleenpainuvan haasteen, jonka kerron seuraavassa yksityiskohtaisesti, koska se kuuluu stressaavuudestaan huolimatta ehdottomasti varusmiespalvelukseni parhaimpiin kokemuksiin kaikkine käänteineen. Tämä tapahtuma erityisesti kuvastaa hyvin sitä, kuinka minua kohdeltiin muihin nähden ja miten painostavaa palvelukseni saattoi olla.

Toimistoaliupseeri on siinä mielessä poikkeuksellinen henkilö, että hän voi varusmiehenä vaikuttaa suhteellisen paljon erilaisiin komppaniassa hoidettaviin asioihin. Toimistoaliupseeri muun muassa tekee yksikön päivystysvuorolistasta luonnoksen, jonka hän esittelee komppanian yksikköupseerille tämän hyväksyntää varten (käytännössä yksikköupseeri aina hyväksyy luonnoksen sellaisenaan). Muutoksia luonnokseen tai hyväksyttyyn päivystysvuorolistaan ei tehdä juuri koskaan, ellei niitä toteuttamisen kannalta vaadita esimerkiksi jonkun päivystyslistaan merkityn henkilön sairastumisen tai muun esteen vuoksi.

Yksikön päivystäjänä oleminen ei vuorojen pituuden ja tehtävän toimettomuuden vuoksi yleensä ole mitään herkkua, varsinkaan jos se sattuu päivälle, jolloin olisi mahdollisuus levätä ja viettää vapaa-aikaa. Minut oli kuitenkin määrätty yksikön päivystäjäksi toimistoaliupseerin ehdotuksen ja yksikköupseerin hyväksynnän johdosta ajalle 23.6.2003 klo 18 – 24.6.2003 klo 18. Saapumiseräni kotiutuspäiväänkin oli enää reilu viikko aikaa, eikä se ainakaan lisännyt intoa täyttää päivystäjän tylsät ja epävirikkeelliset tehtävät. Kysyinkin mielenkiintoani toimistoaliupseerilta, miksi hän oli kirjannut päivystäjäksi kohta kotiutuvan alikersantin, vaikka tehtävään sopivia aliupseerioppilaita olisi ollut käytettävissä. Päivystäjinä nimittäin pyrittiin aina ensisijaisesti käyttämään aliupseerioppilaita. Toimistoaliupseeri vastasi, että ”jonkun on päivystäjänä toimittava”, aivan kuin se joku olisi ollut minä täysin sattumalta. Ilmaisin negatiivisen mielipiteeni, mutta jätin asian sikseen, koska tiesin, että en voi sille mitään. Jonkun on kuitenkin aina päivystettävä, ja sillä kertaa minun oli tehtävä se, eikä valittamisen aihetta ollut. Aluksi ihmettelin epäilyttävän huonoa arpaonneani, mutta unohdin koko asian ajattelemalla lähenevää kotiuttamispäivää.

23.6.2003 kello läheni kuutta illalla. Katsoin komppanian käytävän seinäkelloa ja aloin pikkuhiljaa orientoitua tasatunnilta alkavaa päivystysvuoroani varten. Muutamaa minuuttia ennen kuutta lähdin päivystysvuoron aikana varustukseen kuuluva lippalakki kädessä pois tuvastani siirtymään kohti komppanian keskikerroksen käytävän keskellä sijaitsevaa päivystyspöytää ottaakseni tehtävät vastaan edelliseltä päivystäjältä. Komppanian kello näytti nyt tasan 18. Seuraavat 24 tuntia koko komppania olisi teknisesti minun vastuullani.

Ilta sujui rauhallisesti, rutiinien mukaan. Käskin ruokailijat ruokailemaan, merkitsin tapahtumat päivystyskirjaan ja huusin komppaniaan hiljaisuuden kello 22. Minun oli kuitenkin odotettava vielä kolme tuntia apupäivystäjän saapumista ennen kuin itse pääsisin nukkumaan muutamaksi tunniksi jatkaakseni päivystämistä taas aamulla. Sammutin käytävästä valot ja kävin aloilleni. Istuin tuolillani kirkkaan pöytälampun antaessa valoa vieressäni. Kolme tuntia kului radiota hiljaa kuunnellessa ja omia muistiinpanoja lähiaikoina tapahtuneista ja mielessä olevista asioista tehdessä. Kello yksi yöllä erään tuvan ovi kuitenkin yht’äkkiä aukesi. Se ei onneksi ollut aseistautunut vihollinen, vaan odottamani apupäivystäjä ja pääsin vuorostani nukkumaan. Menin tupaani, riisuin kengät ja kävin sängylleni makaamaan. En ottanut vaatteita pois, vaan katsoin käytännöllisemmäksi nukkua ne yllä päivänpeiton päällä. Nukkumiseen varatut tunnit kuluivat nopeasti ja kello 5.30 olin taas istumassa päivystyspöydän ääressä. Huusin komppaniaan herätyksen. Uusi päivä oli alkanut.

Varusmiehet kävivät aamupalalla kuudelta, minä omalla vuorollani. Ruokailun jälkeen komppania siivottiin päiväohjelman mukaisesti. Kello ei kuitenkaan ehtinyt käydä seitsemään asti, kun sinä päivänä komppanian valvojana toiminut sopimussotilas, ylikersantti Pekkanen (nimi muutettu), ilmoitti kotiutuvilla johtajilla olevan lääkärintarkastus kello 7 eräässä toisessa varuskunta-alueen rakennuksessa. Kello oli noin 6.20. Lääkärintarkastuksesta ei ollut aikaisemmin tiedotettu mitään, vaan päiväohjelmaan oli merkitty seitsemältä alkavaksi jotain aivan muuta. Tästä kaikesta alkoi kohtalaisen uskomaton tapahtumasarja.

Mieleeni juolahti luonnollisesti kysymys siitä, miten minun tulisi toimia lääkärintarkastuksen osalta. Olinhan päivystäjä, joka ei saisi poistua yksiköstä päiväohjelmaan merkittyjä tapauksia lukuun ottamatta ilman esimiehen lupaa. Toisaalta olin kotiutuva varusmies. Niinpä päätin kysyä neuvoa sillä hetkellä korkeimmassa asemassa olevalta henkilöltä, ylikersantti Pekkaselta ohjeita, koska tiesin, että varsinaista kantahenkilökuntaa ei yksikköön ennen lääkärintarkastuksen alkamista saapuisi. Asiasta kysyessäni hän sekä käski minun mennä muiden kanssa lääkärintarkastukseen kello seitsemäksi että määräämään tilalleni apupäivystäjä poissaoloni ajaksi. Melko ironista, että myöhemmin seurannut esitutkinta, ojennus, minun ja kantahenkilökunnan entisestään huonontuneet välit sekä tästä tapauksesta kertova tekstiosuus on seurausta ainoastaan ylemmältä taholta tulleiden käskyjen noudattamisesta.

Aluksi päätin luonnollisesti määrätä tilalleni toisen päivystyslistaan merkityistä apupäivystäjistä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että kumpikin heistä oli myös menossa lääkärintarkastukseen, enkä voinut käyttää heitä. Niinpä katsoin parhaaksi määrätä tilalleni kenet tahansa tehtävään kykenevän, tässä tapauksessa yhden aliupseerioppilaista, joilla ei sinä päivänä aamusta ollut sellaista ohjelmaa, johon osallistuminen olisi ollut erityisen tärkeää. Tekoni oli kuitenkin ensimmäinen virheeni: sääntöjen mukaan päivystäjä saa määrätä päivystystehtävään ainoastaan päivystyslistaan merkityn apupäivystäjän. En kuitenkaan ollut varma säännön ehdottomuudesta, varsinkaan tilanteessa, jossa ylikersantti oli käskenyt minua etsimään toinen päivystäjä lääkärintarkastuksen ajaksi, eikä kyseessä nyt ollut esimerkiksi taisteluharjoituksen varomääräys, vaan muotoseikka. Kello alkoi olla sen verran, että muut ryhtyivät jo järjestymään komppanian pihalle lääkärintarkastukseen siirtymistä varten. Minun oli aika toimia ripeästi ja käskin päivystäjäksi sopivan oppilaan, tulevan toimistoaliupseerin, luokseni. ”Oppilas Kamppinen (nimi muutettu).” ”Herra alikersantti.”, hän vastasi ja jäi kuuntelemaan asiaani. Kerroin Kamppiselle, että minun on lähdettävä välittömästi lääkärintarkastukseen ja määräsin hänet päivystämään siksi aikaa. Luovutin hänelle päivystäjän kilven sekä avaimet ja sanoin palaavani takaisin mahdollisimman pian. Kamppinen otti sanomani vastaan, minkä jälkeen lähdin juoksemaan ulos komppanian pihalle, jonne muut olivat jo tehneet muodon. Lähdimme siirtymään kohti parinsadan metrin päässä sijaitsevaa Kaartin hallia, jossa lääkärintarkastus pidettäisiin.

Kun olimme päässeet Kaartin hallille, odotimme jonkin aikaa sisäänpääsyä, koska jälleen kerran armeijan sotilaallisen tiukat aikataulut olivat pielessä. Hetken odottelun jälkeen tarkastukset alkoivat. Kotiutuvilta varusmiehiltä oli määrä tarkastaa vain kuulo, mutta lääkärin vastaanotolle toki pääsi ja pitikin mennä samassa yhteydessä, mikäli ei tuntenut itseään täysin terveeksi. Itselläni oli tuolloin tarve tavata lääkäri erään vaivan vuoksi, mutta jono vastaanotolle oli pitkä. Menin kuitenkin jonon jatkeeksi. Kun olin odottanut jo yli kaksi tuntia vastaanotolle pääsyä, päätin kysyä eräältä lääkintämieheltä, voisinko palata yksikköön päivystämään siksi aikaa kunnes jono lyhenee. Lääkintämies antoi tähän luvan, jolloin palasin yksikköön. Halusinhan hoitaa viimeisen päivystysvuoroni kunnialla sen epämiellyttävyydestä huolimatta. Olisin yhtä hyvin voinut monien muiden yleisesti käyttämän tekniikan mukaisesti tarjoutua aina uudestaan jonon viimeiseksi, jotta tarkastus olisi vienyt mahdollisimman paljon aikaa päivystysvuorostani tai muusta palveluksesta.

Lääkintämieheltä luvan saatuani palasin väliaikaisesti takaisin yksikkööni vähän kello 10 jälkeen, jolloin päivystämässä oli jo lääkärintarkastuksesta palannut, päivystyslistan mukainen apupäivystäjä, viestimies Isoviitanen (nimi muutettu). Jatkoin päivystämistä aina kello 12.30 asti, jolloin lähdin toistamiseen lääkärintarkastukseen olettaen, että jono olisi jo huomattavasti lyhyempi. Lopulta kello 13.20 mennessä minäkin olin vihdoin saanut lääkärintarkastuksen osaltani hoidettua, ja pystyin jatkamaan normaalisti päivystysvuoroani, jota ei enää ollut jäljellä kuin muutama tunti.

Sitten tapahtui jotain käänteentekevää. Pelottavan näköistä vakavissaan näytellyt yliluutnantti Franzman (nimi muutettu) käveli nuuska huulessa – jonka käyttö on palvelusajalla kiellettyä - ripein askelin päättäväisenä ja äkäisen näköisenä kohti minua. Hän käski minua ojentamaan päivystyskirjan. Annoin sen, minkä jälkeen Franzman käveli pois päivystyskirja kädessään. Ihmettelin, miksi häntä kiinnosti lukea sitä, koska käytännössä yksikköupseeri on ainoa kantahenkilökuntaan kuuluva, joka päivystyskirjaa koskaan lukee. Mielessäni ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt ajatus siitä, että Franzman oli kiinnostunut päivystyskirjan sisällöstä minun takiani. Näin kuitenkin oli, ja sain havaita sen hetken päästä siitä, kun Franzman oli päivystyskirjan noutanut. ”Terho”, joku varusmies sanoi istuessani päivystyspöydän ääressä. ”Franzman sanoi,  että sinun täytyy mennä kouluttajien huoneeseen.”, hän jatkoi. Käskin apupäivystäjän paikalleni ja lähdin kävelemään komppanian alakertaan, jossa kouluttajien huone sijaitsi. Sillä lyhyellä, alle 30 sekuntia kestävällä matkalla ehdin jo mielessäni spekuloida, mitä asia mahtaa koskea. Arvelin aikaisempien kokemusteni perusteella, että ainakaan kehuista ei olisi kyse. Olin oikeassa.

Saavuin kouluttajien huoneen ovelle ja koputin. ”Sisään!”, kuului komento. Kävelin huoneeseen ja silmäilin nopeasti ympärilleni. Huoneessa oli Franzmanin lisäksi pari muuta kantahenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä.  Menin Franzmanin eteen ja otin asennon. ”Herra yliluutnantti, alikersantti Terho käskystä paikalla.”, sanoin hänelle. Normaalisti ilmoitusta seuraavaa lepo-komentoa ei kuulunut. Tuolilla löhöten ja päivystyskirja kädessään Franzman alkoi kuulustella minua hermostuneen ja syyttävän näköisenä. ”Missä olitte kello 7?” ”Lääkärintarkastuksessa.” ”Kuka päivysti silloin?” ”Oppilas Kamppinen.” ”Koska hän aloitti päivystämisen?” ”Sehän näkyy siitä päivystyskirjasta”, sanoin samalla kurottaen sitä kohti ja sormella merkintöjä osoittaen. ”Seiskää asennossa!”, Franzman sanoi terävästi pillastuneen näköisenä. ”No, koska oppilas Kamppinen aloitti päivystämisen?”, hän kysyi uudelleen. Koska en kirjaa saanut katsoa, jouduin vastaamaan, että ”En muista.” ”Ette muista?! Kyllä se pitää muistaa! Te olette päivystäjä!” Seuraavaksi sain käskyn palata päivystämään. Komento nuuskahuulen suusta kuului ”Hus!”. Jälleen melko epäsotilaallista käytöstä henkilöltä, joka itse sitä aina vaati viimeisen päälle. Todennäköisesti Franzman oli jo ennen saapumistani sättinyt minua muiden huoneessa olevien kuullen ja käskenyt klovnitovereidensa olla tylyn näköisiä, jotta tuntisin jotain ihmeen häpeää ja alemmuutta heidän ollessa kuvaannollisesti minun yläpuolellani. Naurettavaa, mutta silloin oli oman terveyden vuoksi syytä pitää kasvot ilmeettöminä.

Palasin takaisin päivystyspöydän luo ja apupäivystäjä Isoviitanen sai poistua. Ihmettelin juuri suoritettua kuulustelua, mutta en vieläkään uskonut sen liittyvän sen enempää minuun. Toisin kuitenkin oli asian laita. Seuraavan päivänä, aamupäivällä keskiviikkona 25.6.2003, minut käskettiin erääseen komppanian huoneeseen. Huoneessa oli lisäkseni yliluutnantti Franzman, yksi luutnantti sekä yksi alikersantti. Seuraavaksi minulle kerrottiin, että minulle suoritetaan esitutkinta, koska minua epäillään vartiorikoksesta. ”Terho, teitä epäillään vartiorikoksesta. Tutkittavana oleva asia: alikersantti Terhon epäilty vartiorikos (RL 45:5), alikersantti Terho poistui päivystäjän aitiosta vuoronsa aikana 24.6.2003 klo 06:45 ja palasi 24.6.2003 klo 10:05…” Pyörittelin päätäni, enkä ollut uskoa korviani, mutta suhtauduin asiaan edelleen suhteellisen rauhallisesti, koska kyseessä oli vain epäily. En uskonut syyllistyneeni muotoseikkojen rikkomista vakavampaan asiaan. Kun kuulustelu eteni, käsitykseni siitä, että tietyillä kantahenkilökuntaan kuuluvilla todella oli jotain henkilökohtaista minua vastaan, vahvistui entisestään. Kuulustelun edetessä, seisottuani jo jonkin aikaa, pyysin päästä istumaan kuulustelun ajaksi. ”Siinä on ihan hyvä seisoa”, kuului kuulustelun suorittajan, yliluutnantti Franzmanin tyly vastaus katsomatta päinkään. ”Heikottaako teitä?”, hän kuitenkin vahingossa huomasi hetken päästä kysyä vain itsekkäästi varmistaakseen, ettei häntä myöhemmin voisi syyttää vakavammasta simputuksesta. Hän ei minun mahdollisista heikotuksista olisi muuten välittänyt yhtään. Vastasin hänen kysymykseensä kuitenkin myönteiseen sävyyn, vaikkei minua sillä hetkellä heikottanut mikään muu kuin kuulustelijan täysin amatöörimäinen ja väärä menettelytapa. Halusin vain tuolin alleni periaatteesta.

Aistin, että perimmäinen syy koko esitutkinnan alullepanolle oli minun saaminen vaikeuksiin vielä palveluksen viimeisinä päivinä, koska en ollut sen enempää varusmiesten kuin kantahenkilökunnan suosiossa. Olin määrännyt päivystäjäksi päivystyslistan ulkopuolisen henkilön ja jättänyt käyntini lääkärintarkastukseen merkitsemättä. Tämän johdosta kantahenkilökunnalla oli tarve palveluksen viime hetkillä todistaa, että he ovat talon herroja, joita on kunnioitettava ja joiden auktoriteettia ei saa uhmata edes oikeudenmukaisuuden nimissä. Tätä käsitystä vahvistaa voimakkaasti se tosiasia, että armeijassa rikotaan joka päivä useita kertoja sekä kantahenkilökunnan että varusmiesten taholta erilaisia, vastaavanlaisia muodollisuuksia (esim. tupakointi tupakointialueen ulkopuolella, siivouspalveluista luistaminen, käytävillä liikkuminen hiljaisuuden jälkeen, kännykän käyttö palvelusajalla, henkilökohtaisen ruokakiintiön ylittäminen muonituskeskuksessa kasarmialueella jne.), jotka periaatteessa olisivat rangaistavia, mutta joista ei kuitenkaan koskaan kukaan ollut kiinnostunut. Jos jokainen pienikin tapahtunut rike esitutkittaisiin, armeijalla ei olisi enää aikaa mihinkään muuhun (erilaisia järjestelyjä aikataulujen osalta ei tosin muutenkaan voi kehua). Yhtä hyvin olisin esimerkiksi voinut vaatia kuulustelijaa edesvastuuseen siitä, että hänellä oli sulkeisohjesäännön vastaisesti takin vetoketju auki tai siitä, että hän käytti palvelusajalla nuuskaa. Komppanian päällikölläkin oli aivan liian pitkät hiukset. Minun tapaukseni päätettiin kuitenkin tutkia perusteellisesti perustuen ilmeisesti siihen, että "syyllisen ollessa tiedossa, voidaan rikos aina keksiä".

Kuulustelun edetessä Franzman oli luonnollisesti kiinnostunut päivystysvuoroni tapahtumista ja niiden tarkoista kellonajoista. Kun pyysin päivystyskirjaa kertomukseni tueksi, hän ei aluksi antanut sitä. ”Ette te sitä tarvitse, ajat täytyy muistaa.”, Franzman sanoi. Siinä vaiheessa teki jo mieli vetää housut alas ja pyllistää hänelle, mutta siihen ei kuitenkaan ollut varaa varusmiespalvelukseni viimeisinäkään päivinä. Hän olisi muutenkin todennäköisesti vain pitänyt siitä. Kysyin häneltä kuitenkin, kieltääkö joku sääntö minua katsomasta päivystyskirjaa esitutkinnan aikana. ”No… Ei periaatteessa”, kuului yliluutnantin väkinäinen, häviäjän vastaus hänen pari sekuntia ensin vaikeroituaan. Päivystyskirjaa katsottuani kerroin oman näkemykseni tapahtuneesta, joka myös samalla oli totuus. Olin edelleen tiukasti sitä mieltä, että olin rikkonut enintään muotoseikkoja: määrännyt päivystäjäksi listan ulkopuolisen henkilön ja jättänyt käyntini lääkärintarkastukseen merkitsemättä, minkä johdosta voisin saada todennäköisesti vain huomautuksen. Minua kuitenkin närkästytti entistä enemmän se, että kuulustelija Franzman kielsi minua puhumasta asiasta kenenkään kanssa siihen asti, kunnes kuulustelu on kaikkien osalta suoritettu. Vastasin kuitenkin myönteisesti välttääkseni suuremmat vaikeudet, vaikka uskon hänenkin varsin hyvin tietäneen, että missään laissa ei ole sanktioitu puhumista asiasta muiden kuulusteltavien kanssa.

Kertomukseni valmistuttua minä, kuulustelija ja todistajat allekirjoitimme esitutkintapöytäkirjan, minkä jälkeen sain poistua kuulusteluhuoneesta. Olin kertomukseni sisältöön ja selvyyteen olosuhteisiin nähden tyytyväinen, mutta oli virhe myöntää omia virheitäni. Vastaisuudessa olen muistanut, ettei pidä myöntää mitään, koska siitä ei saa mitään kiitosta, päinvastoin, toiset innostuvat syyttämään lisää. Syyllisyyden arviointi tulee jäädä puolueettomalle taholle kertomien perusteella. Kiistäminen on erityisen tärkeää oman oikeusturvan kannalta.

Poistuin kuulusteluhuoneesta ja saatoin vain jäädä odottamaan seuraamuksia. Esitutkinnassa tultaisiin kuitenkin kuulemaan myös monia muita henkilöitä: ylikersantti Hurmeselkää (nimi muutettu) todistajana, ylikersantti Pekkaista todistajana, toimistoaliupseeri Jöötiä (nimi muutettu) todistajana, oppilas Kamppista rikoksesta epäiltynä ja jääkäri Malmia (nimi muutettu) rikoksesta epäiltynä. Tarkoituksellisesti minuun kohdistettua painetta yritettiin kantahenkilökunnan taholta peitellä epäilemällä sekä Kamppista että Malmia vartiorikoksesta, vaikka todellisuudessa he olivat vain esitutkinnan pelinappuloita, joita koskeva vapauttava päätös oli uskoakseni sovittu jo alusta lähtien. Tarkoitus oli ainoastaan saada näyttämään prosessi tasavertaiselta.

Myöhemmin samana päivänä minulle alkoi pikkuhiljaa selvitä muiden kertomien perusteella, mikä oikeastaan oli aiheuttanut kyseiseen päivystysepisodiin liittyvän haloon: Poistuttuani 24.6.2003 lääkärintarkastukseen kello seitsemäksi, oppilas Kamppinen oli jäänyt päivystämään käskyni mukaisesti. Käännekohta oli kuitenkin tapahtunut poissa ollessani, sillä oppilas Kamppinen oli poistunut päivystyspaikalta jättäen sen tyhjäksi. Hän oli kertomansa mukaan käskenyt jääkäri Malmin – jonka Jööti oli määrännyt apupäivystäjäksi listan mukaisen apupäivystäjän poissaolon ajaksi – päivystämään, joka ei kuitenkaan esitutkintapöytäkirjojen mukaan ollut kuullut käskyä. Siten Kamppinen oli poistunut päivystyspaikalta, eikä Malm ollut paikannut sitä. Tämä selittää sen, miksi päivystyspöydän ääressä ei ollut ketään noin kello 06.50-07.00. Tapahtuneen oli havainnut töihin seitsemäksi tullut ylikersantti Hurmeselkä.

Seuraavana päivänä, torstaina 26.6.2003, sotilaslakimies Liikkanen (nimi muutettu) antoi komppanian varapäällikölle lausuntonsa puhelimitse esitutkintapöytäkirjan perusteella. Alikersantti Terho oli todettu syylliseksi lievään vartiorikokseen. Muut epäillyt todettiin syyttömiksi epäselvien olosuhteiden nojalla. Terhon tuomiota sen sijaan korotti seikka, että häntä oli ojennettu aikaisemminkin kahdesta lievästä palvelusrikoksesta. Asia voitiin siten ratkaista kurinpitomenettelyssä. Niinpä ylempi kurinpitoesimies, tässä tapauksessa (idiootti) komppanian varapäällikkö, yliluutnantti Vasara (nimi muutettu), katsoi oikeaksi ojentaa minua kahdeksalla (!) vuorokaudella poistumiskieltoa. Olisin siis aitojen sisäpuolella siihen hetkeen asti, kunnes kotiutuisin. Mainittakoon vertailun vuoksi, että eräs tykkimies oli aikaisemmin keväällä virtsannut humalatilassa oman yksikkönsä lattialle ja häntä oli ojennettu kuudella vuorokaudella poistumiskieltoa. Samoin eräs oman yksikkömme viestimies oli alokaskauteni aikana oksentanut humalassa lattialle, mutta se ei ollut edes kiinnostanut ketään.

Minut oli nyt tuomittu kahdeksan vuorokauden poistumiskieltoon samalla kun muut rikoksesta epäillyt nauttivat vapauttavasta päätöksestä. Silloin minua ärsytti kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Oli todella vastenmielistä allekirjoittaa ojennuksen määränneen henkilön katsoessa vieressä paperi, jossa ojennus määrättiin, mutta en tietenkään voinut olla sitä allekirjoittamatta. Katkera, ennen kaikkea epäoikeudenmukainen kalkki, oli nieltävä (ainakin toistaiseksi). Poistuin suivaantuneena, mutta ulospäin neutraalin oloisena komppanian päällikön huoneesta omaan tupaani ja kerroin ojennuksestani uteliaille alaisilleni, jotka hekin hämmästyivät siitä kuullessaan. Katsoin nopeasti saamani tiedoksiantokappaleet läpi ja asetin ne sisäisen raivon vallassa kaappiini. Seuraavaksi asetuin sängylleni istumaan ja mietin, mitä tehdä seuraavaksi. Päätin ensimmäiseksi soittaa kotiin ja ilmoittaa, että en pääsekään viikonloppuna vapaalle, enkä näin ollen pikkuveljeni rippijuhliin, mistä kotiväki oli luonnollisesti pettynyt ajauduttuani jälleen vaikeuksiin. Puhelun jälkeen istuin hetken hiljaa punkallani, minkä jälkeen nousin ylös ja päätin aloittaa omat tutkimukset siitä, mitä todella oli tapahtunut 24.6.2003 kello seitsemän maissa. Oliko tekoni todella kahdeksan rangaistusvuorokauden arvoinen?

Marssin komppanian päällikön huoneeseen ja vaadin saada kopiota esitutkintamateriaalista ja sainkin sen vielä samana päivänä. Jos yliluutnantti Vasara vain olisi tuolloin tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana minun alkaessani niin sanotusti työntää kapulaa rattaisiin, hän olisi taatusti keksinyt tekosyitä olla antamatta esitutkinta-aineistoa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä siinä vaiheessa, kun he (tietyt kantahenkilökuntaan kuuluvat) myöhemmin huomasivat edenneeni tavoittamattomiin asiassa. Vasaran näkökulmasta katsottuna hän ei valitettavasti – mutta odotetusti – osannut aavistaa nerokasta suunnitelmaani ja on saanut puolestani repiä pelihousunsa yhdessä muiden ääliökavereidensa kanssa. Kantahenkilökunta oli jo ehtinyt laittaa asian osalta pillit pussiin, mutta he eivät tienneet, että peli olikin vasta alkamassa.

Kun olin saanut esitutkinta-aineiston käteeni, minulla oli kaikki mitä tarvitsin aloittaakseni yhden miehen sivistyneen sodan. Jo valmiiksi huimaa motivaatiotani lisäsi se, että minulla ei ollut mitään hävittävää. Aikaisemmin keväällä minulle langetettu ojennus oli vain ollut hyväksyttävä, mutta tällä kertaa tilanne oli toinen, koska kotiutuisin viikon kuluessa, eikä mikään enää olisi voinut käytännössä pahentaa tilannettani. Ainoa vaara oli ylimääräisten palveluspäivien saaminen, mutta niiden hankkiminen olisi vaatinut jo jotain aivan omalaatuista tekoa. Tosin armeijan oikeudenmukaisuuden vuoden aikana tuntemaan oppineena harkitsin jokaista edessäpäin olevaa liikettä kuitenkin tarkkaan. Joka tapauksessa, en ollut vielä luovuttanut. Päinvastoin. Minulla oli vain voitettavaa ja päätinkin siten tehdä itsestäni kantahenkilönkunnan silmissä loppuhuipennukseksi hankalimman henkilön, jonka he ovat koskaan tavanneet, ”herra Asenneongelman”.

Luettuani kaikkien kuulusteltavina olleiden lausunnot, huomasin, että kaikki ei odotusteni mukaan ollut kohdallaan. Useat seikat kiinnittivät huomioni: Jotkin kertomuksista muun muassa olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Henkilöitä, joita olisi myös tullut kuulla rikoksesta epäiltynä, oli kuultu vain todistajina. Erityisesti – suorastaan epäinhimillisen paljon – minua raivostutti se, että minua oli ojennettu kahdeksalla vuorokaudella poistumiskieltoa täysin identtisillä perusteilla, joilla oppilas Kamppinen ja Malm oli todettu syyttömiksi, vaikka toisen heistä tekemä virhe (vartiopaikan konkreettinen jättäminen) oli huomattavasti vakavampi teko kuin minun. Ojennuksen minulle määrännyt komppanian päällikön sijainen on omakätisesti kirjoittanut Malmin ja Kamppisen kuulustelupöytäkirjan loppupuolelle, että asia heidän osaltaan ”jätetään sillensä”, koska ”Esitutkinnassa on käynyt ilmi, että jääkäri Malmi on pyrkinyt toimimaan tilanteessa parhaan kykynsä mukaan ja esiintyneet laiminlyönnit ovat tapahtuneet epäselvien käskyjen/ohjeiden johdosta”. Komppaniamme tuolloinen varapäällikkö vaikutti vahvasti henkilöltä, joka oli unohtanut liian kauan armeijan aitojen sisällä mädännyttyään sen, kuinka vapaassa maassa lopulta käy: oikeus voittaa.

Lisäksi toimistoaliupseeri Jööti oli määrännyt päivystäjäksi jääkäri Malmin ilman yksikköupseerin valtuutusta, mutta silti häntä ei minun tavoin epäilty vartiorikoksesta, vaan kuultiin ainoastaan todistajana. Ojennukseni pituus oli myös täysin kohtuuton tekoon nähden. Vaistosin heti tapauksessa olevan aineksia uudelleenkäsittelyyn. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan suorittaisi komppanian sisäinen, mielivaltainen ja epäoikeudenmukainen kuulustelurengas ja tuomitsijavalta, vaan prikaatin riippumaton ja puolueeton oikeusupseeri.

Kävin jokaisen kuulusteltuna olleen lausunnot tarkkaan läpi ja mietin erilaisia vaihtoehtoja. Tein muistiinpanoja ja alleviivauksia. Esitin lukuisia kysymyksiä kaikille esitutkinnassa osallisena olleille sekä myös mahdollisille tapahtuman silminnäkijöille. Keskustelin asiasta myös erään upseerikokelaan kanssa, joka yhtyi mielipiteeseeni siitä, että asia olisi syytä puida uudelleen (olen myöhemmin havainnut, että yleensä korkeammassa asemassa olevat henkilöt olivat kanssani samaa mieltä). Tästä sain vain lisää intoa ja tunsin jo ajoittain olevani taitava lakimies. Mitä enemmän asiaa käsittelin, sitä enemmän innostuin. Motivaatiotani puolustaa oikeuksiani lisäsi entisestään se, että tiesin monien minua inhoavien, samassa komppaniassa olevien varusmiesten vain olevan vahingoniloisia tilanteestani. Halusin antaa myös heidän kokea vielä pettymyksen.

Kun päätös ojennuksestani oli tullut iltapäivällä, olin vielä samana päivänä kello 22 alkaneen hiljaisuuden jälkeen eräässä tuvassa tekemässä muistiinpanoja asiasta. Halusin kaiken olevan mahdollisimman valmiina, kun seuraavana aamuna soittaisin oikeusupseerille esitelläkseni asian. Kello läheni jo keskiyötä, kunnes viimein kävin nukkumaan tehtyäni kaiken mitä siinä vaiheessa tehtävissä oli ollut.

Perjantaiaamuna 27.6.2003 kello 5.30 komppaniassa huudettiin jälleen herätys. Nousin ylös ja puin ylleni. Kävimme ruokailemassa päiväohjelman mukaisesti kello 6. Kun palasin muonituskeskuksesta takaisin yksikköön, aloin tuijottaa kelloa. Sillä hetkellä, kun se löisi seitsemän, ottaisin päivystyspöydällä olevan puhelimen käteeni ja soittaisin oikeusupseerille. Aika kului, mutta sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta. Olisin toki voinut yrittää soittaa aikaisemminkin, mutta en halunnut häiritä virka-ajan ulkopuolella mahdollisesti jo paikalla olevaa oikeusupseeria. Vihdoin kello tuli seitsemän, ja tartuin puhelimeen. Näppäilin oikeusupseerin numeron ja annoin soida. Hetken päästä joku vastasi. ”Simonen (nimi muutettu).” Tiesin hänet, joten minun ei tarvinnut varmistaa hänen olevan oikeusupseeri. Olin onnekas, että hän oli juuri silloin paikalla oleva oikeusupseeri, sillä olin saanut hänestä erittäin positiivisen kuvan joidenkin sotaharjoituksissa tapahtuneiden kohtaamisten perusteella. Tällä kertaa arpaonni oli siis minun puolella. ”Herra yliluutnantti. Täällä on alikersantti Terho esikuntakomppaniasta, huomenta. Toivottavasti en häiritse. Asiani olisi erittäin tärkeä ja kiireellinen...” Kerroin asiani oikeusupseerille pääpiirteittäin ja pyysin saada tavata hänet. Oikeusupseeri kuitenkin kertoi, että päästäkseni hänen puheilleen minun oli edettävä virkatietä, joka oli seuraavanlainen: komppanian päälliköltä pataljoonan komentajalle, jolta edelleen oikeusupseerille. Minulla oli siis kaksi estettä ylitettäväni. Ilmoitin oikeusupseerille palaavani asiaan mahdollisesti myöhemmin.

Nyt tiesin miten oikeusupseerin puheille teoriassa päästäisiin. Asian toteuttaminen käytännössä oli kuitenkin toinen, mutta kuten todettu, minulla ei ollut mitään hävittävää, joten päätin yrittää. Tässä vaiheessa minua tietenkin jännitti melko paljon, koska koko suunnitelmani saatettaisiin torpata yhdellä ei-sanalla ilman perusteita ennen kuin pääsisin tapaamaan oikeusupseeria. Kävelin kuitenkin muina miehinä komppanian varapäällikön toimistoon kertoakseni asiani. Tuntui oudolta sanoa ääneen aikeeni henkilölle, jonka silmissä halusin pitää asiassa matalaa profiilia, mutta toimenpide oli välttämätön ja otin härkää sarvista. ”Herra yliluutnantti, alikersantti Terho. Olen tekemässä valitusta saamastani ojennustuomiosta. Yritän päästä oikeusupseerin puheille, mutta minun täytyy edetä virkatietä. Pyydän lupaa tavata pataljoonan komentaja.” Sain kuulla, että pataljoonan komentaja ei ollut paikalla, mutta yliluutnantti sanoi soittavansa komentajan sijaiselle tiedustellakseen tämän mahdollisuutta ottaa ketään vastaan. Yliluutnantti soitti hänen kanssaan samaa koulutushaaraa olevalle pataljoonan komentajan sijaiselle ja kertoi hänelle, että tulisin valittamaan ojennuksesta. Kun hän päätti puhelun ja antoi minulle luvan mennä tapaamaan pataljoonan komentajaa, olin hieman yllättynyt. Olin henkisesti varautunut siihen, että hänellä olisi ollut ”muuta menoa”. Ehkä Vasara oletti, että yritykseni ovat epätoivoisia ja aikaansaamattomia, eikä niitä tarvitse tyrehdyttää. Ehkä hän halusi, että huomaan itse jossain vaiheessa yrityksieni olevan voimattomia. Tai ehkä hänellä oli sinä päivänä vain jostakin syystä hyvä ja myötäilevä mieli, mikä koitui minun onnekseni. Joka tapauksessa kenties pahin este oli nyt ylitetty. Tästä eteenpäin omilla puheillani olisi enemmän merkitystä tulosten saavuttamiseksi.

Muodollisuudet suoritettuani poistuin varapäällikön toimistosta ja lähdin siirtymään kohti muutaman minuutin kävelymatkan päässä olevaa esikuntaa. Ilmoittauduin kuitenkin ensin päivystäjälle ja kerroin poistuvani yksiköstä; tällä kertaa tein kaiken mahdollisimman ohjesääntöjen mukaisesti, jottei kellään olisi mitään perusteita saada minua uusiin vaikeuksiin. Voidaan tietenkin kysyä, miksi en aina tehnyt kaikkea täysin ohjesääntöjen mukaisesti välttääkseni vaikeudet. Toisaalta voidaan kysyä, miksi kukaan muukaan ei tehnyt niin tai miksi muiden rikkeitä ei huomioitu samalla intensiteetillä kuin minun tekemiäni.

Olin edellisenä iltana ilmoittanut kotiin esitutkintapöytäkirjan tarkasti luettuani, että peli ei ole vielä pelattu, kun kerroin heille yrityksestäni viedä asia oikeusupseerille uudelleen käsiteltäväksi. Suunnitelmaan kuului, että mikäli pääsen niin pitkälle, pyydän äitiäni tulemaan oikeusavustajakseni, jota kuulusteltavalla on oikeus käyttää. Tällä oli kuitenkin lähinnä psykologinen merkitys armeijan näkökulmasta. Olen jälkeenpäin sanonut, että olisin pystynyt hoitamaan kaiken itsekin. Äidin pyytämisellä paikan päälle oli kuitenkin kaksi taka-ajatusta: Ensinnäkin, äitini, jota voisin luotettavasti käyttää sataprosenttisesti minun etujani ajavana oikeusavustajana, läsnäolo kertoisi asiaa tutkiville minun ottavan asian vakavasti. Tämän lisäksi erityisen oleellista oli, että äitini voisi kokeneena varatuomarina varmistaa kuulustelun yhteydessä kuulusteltavan oikeanlaisen kohtelun sekä ylipäänsä proseduurin asianmukaisuuden. Halusin siis yksinkertaisesti pelata varman päälle ja käyttää hyväkseni kaiken mitä käytettävissä oli, jottei jälkeenpäin suunnitelman mahdollista epäonnistumista tarvitsisi spekuloida. Jos Suomeen hyökätään, todennäköisesti silloinkin käytetään puolustukseen kaikkia käytettävissä olevia resursseja, eikä osaa niistä. Soitin vielä meneillään olevan päivän aamulla kotiin ja pyysin äitiäni olemaan lähtövalmiudessa kello 7 alkaen ja varata matkaan tunti.

Kun pääsin pataljoonan komentajan sijaisen puheille, päätin käyttää samaa yksinkertaista tekniikkaa siirtyä virkatiessä seuraavalle asteelle kuin olin käyttänyt hetkeä aikaisemmin oman yksikön varapäällikön luona. Tällä kertaa se ei kuitenkaan toiminut, sillä pataljoonan komentajan sijaisena tuolloin toiminut kapteeni Saukko halusi tietää ojennukseni sisällöstä enemmän päättääkseen, oliko aiheellista antaa minun tavata oikeusupseeri. En ihmettelisi, jos yliluutnantti Vasara olisi komppaniasta poistuttuani soittanut kapteeni Saukolle uudestaan ja käskenyt tämän olla hankala tapaus. (henkilöt olivat samaa koulutushaaraa ja tiettävästi jollakin tasolla kavereita keskenään).

Minulla oli paksu nippu papereita; esitutkintapöytäkirja kokonaisuudessaan sekä omat muistiinpanot. Istuin Saukon työpöydän ääressä ja esitin hänelle asiani nopeasti pääpiirteittäin. Aluksi hän oli selvästi kielteinen valitusoperaatiotani kohtaan perustellen kantaansa ohjesäännöllä, jonka mukaan ojennuspäätöstä ei voida muuttaa. Sanoin hänelle, etten ole muuttamassa sitä, vaan ajamassa sen kumoamista kokonaan. Hän kuitenkin antoi toistamiseen ymmärtää, ettei menettelyssäni ole mitään järkeä, koska ojennusta ei voida muuttaa. Pyysinkin häntä kohteliaasti etsimään lakikirjasta kohdan, jossa epätään mahdollisuus valittaa ojennuksesta. Suomen lain mukaan tuomitulla on aina oikeus valittaa päätöksestä, ellei sitä ole tehnyt korkein oikeus (toki tämän jälkeen voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja senkin jälkeen vielä Hannu Karpolle). Ojennuksesta nimenomaan on oikeus valittaa, jos sen on tehnyt alhaisin ja arvottomin tuomitsijavalta mitä sivistysmaa päällään kantaa. Typerys etsi valittamista kieltävää lakia, mutta turhaan (hänen olisi pitänyt silmäillä rikoslain sijaan perustuslakia). Tämän jälkeen hän – aivan kuin ei olisi äsken yrittänytkään perustella mielipidettään valituksen muuttamisesta – keksi uuden syyn, miksi minun ei pitäisi ryhtyä prosessiin: ”Teitä on ojennettu vain kahdeksalla päivällä poistumiskieltoa. Tiedättekö, että vartiorikoksesta voi saada jopa ehdollista vankeutta? Katsokaa, tässä lukee, että vartiorikoksesta voi saada vankeutta. Teidän olisi hyvä tyytyä ojennukseenne, se on niin lievä.” Hänellä oli hävyttömän ammattitaidoton ote asian käsittelyyn ottaen huomioon, että hän oli niinkin arvovaltainen henkilö kuin pataljoonan komentaja. Olisiko minun todella pitänyt hyväksyä minulle langetettu ojennus vain sillä perusteella, että on olemassa kovempiakin tuomioita? Ehkä hän olisi ymmärtänyt minua paremmin, jos olisin lyönyt häntä kasvoihin ja käskenyt hänen olla puuttumatta siihen, koska on ihmisiä, joita on lyöty kaksi kertaa.

Kapteeni Saukko ei ilmeisesti ymmärtänyt tilannettani. Minulla alkaisi reilun kuuden tunnin päästä viimeinen viikonloppuvapaa, mutta olen ojennuksen vuoksi jäämässä väliin pikkuveljen rippijuhlista. Tämä johtuu siitä, että joku, jolla ei ole maalaisjärkeä eikä suhteellisuudentajua ja joka on puolueellinen ja mielivaltainen, on ojentanut minua kohtuuttoman paljon tekoon nähden. Kun vielä esitutkinnan aikana mieleni teki vetää housuni alas ja pyllistää kuulustelijalle, nyt minun teki mieli sylkeä hänen naamalleen ja toimiston seinällä olevien, todennäköisesti postimyynnistä tilattujen ”Olen tosi kova jätkä” -kunniakirjojen päälle ilmaistakseni arvostukseni häntä ja niitä kohtaan siinä tilanteessa. Hillitsin kuitenkin itseni ja kysyin vielä kertaalleen: ”Voinko tavata oikeusupseerin?” Hän ei enää kyennyt tuottamaan lisää surkeita perusteluja estää tapaamistani oikeusupseerin kanssa, joten kapteeni Saukko soitti oikeusupseerille ja sain mahdollisuuden tavata hänet pääesikunnassa vielä ennen puoltapäivää. Vaikka mielistely ei kuulu tapoihini, tuolloin minun oli näyteltävä nöyrää saadakseni tahtoni läpi: "Kiitos Teille (herra idiotismin esikuva)." Minusta alkoi nyt tuntua siltä, että oli todella aika niin sanotusti maksaa potut pottuina.

Siinä vaiheessa pataljoonan komentajan tapaamista, kun huomasin mahdollisuuksieni päästä oikeusupseerin puheille olevan yli 50 %, vein suunnitelmaani jälleen askeleen eteenpäin. Kun kapteeni Saukko etsi tietokoneeltaan epätoivoisesti valittamisen kieltävää lakipykälää, minä kirjoitin salaa kännykälläni tekstiviestin isälleni, jonka tiesin olevan hereillä ja kännykkänsä äärellä. Viestini oli lyhyt ja selkeä: ”Lähetä äiti. Tarkemmat ohjeet myöhemmin.” Hän kuittasi viestin vastaanotetuksi ja minä laitoin kännykän muina miehinä taskuuni.

Ehdin vielä käydä yksikössä viimeistelemässä muistiinpanojani, ennen kuin lähdin kohti prikaatin pääesikuntaa. Siellä siis vihdoin tapasin oikeusupseerin, jonka pelkkä tapaamisoikeuden hankkiminen oli jo vienyt kallisarvoista aikaa (kirottu byrokratia). Virka-ajan päättyessä ja kantahenkilökunnan lähtiessä viettämään viikonloppua minun täytyisi niin sanotusti heittää pyyhe kehään, mikäli mitään mullistavaa ei siihen mennessä olisi tapahtunut. Nyt olin kuitenkin vihdoin päässyt tavoittelemaani tilanteeseen ja saatoin aloittaa todellisen taistelun epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että siinä vaiheessa kyse ei kuitenkaan enää ollut pelkästä pyrkimyksestäni toimia vilpittömästi ja puhtaasti oikeudenmukaisuuden puolesta, vaan halustani saada takaisin minulta epäoikeudenmukaisesti riistetyt asiat, ylpeys ja vapaus, antaen toisille sen, mitä he ansaitsivat minun kääntäessäni elokuvista tutun lausahduksen asiassa toisinpäin: ”This is not business. This is personal.”

Toimeni pystyi nyt lähtemään hyvin käyntiin, mutta lisää haasteellisuutta toi se aikataulullinen seikka, että oikeusupseerilla oli kiireinen päivä. Ehdin pääesikunnassa käydessäni vain nopeasti esittelemään hänelle asiani pääpiirteet, kun hänen täytyi jo lähteä toiseen tehtävään, mutta sovimme kuitenkin uuden ajan kello yhdeksi iltapäivällä. Nyt oli aika ilmoittaa asiasta äidilleni. Tapaisimme yhdessä sotilaskodin kahviossa kello yksi: minä, äitini ja oikeusupseeri. Kello oli tuolloin jo yli yksitoista päivällä. Kun vielä aamulla oikeusupseerin saapumista töihin odotellessa aika tuntui kuluvan hitaasti, nyt aika ei ollut koskaan aikaisemmin tuntunut kuluvan yhtä nopeasti.

Kello 13 sotilaskodin kahviossa asia vihdoin pääsi kunnolla vauhtiin lievän aamupäiväisen alkukangertelun jälkeen. Istuimme pöydän ääreen ja selitin tilanteen perin pohjin sekä äidilleni että oikeusupseerille. Näkemykseni asiasta esitutkinta-aineiston ja muistiinpanojeni avulla loppuun kerrottuani oikeusupseeri yhtyi kantaani: ojennuskortin teonkuvauksessa oli oleellinen virhe, minkä johdosta teosta annettu ojennus oli kohtuuton. Ojennusmääräyksessäni minun oli todettu jättävän yksikön avaimet ja päivystyskilpi päivystyspöydälle sekä vartiopaikka tyhjäksi. En myöskään ollut kirjannut käyntiäni varuskuntasairaalaan. Todellisuudessa tekemäni virheet olivat kuitenkin seuraavat: 1. Määräsin päivystäjäksi vuoroluetteloon kuulumattoman henkilön. 2. Jätin tapahtuman kirjaamatta päivystyskirjaan. Nämä asiat ovat tietenkin hieman erilaatuisia kuin varsinainen vartiopaikan jättäminen. Kaiken lisäksi olin toiminut ylikersantilta saatujen ohjeiden mukaan.

Oikeusupseeri katsoi aiheelliseksi viedä asia eteenpäin, tässä tapauksessa prikaatin komentajan sijaiselle (prikaatin komentaja on koko varuskunnan, monta tuhatta henkilöä käsittävän kokonaisuuden päällikkö). Keskustelimme eri vaihtoehdoista, joihin komentaja voisi asiassa päätyä. Vaihtoehtoja oli kolme: 1. Prikaatin komentaja tai hänen sijaisensa kumoaa ojennuksen. 2. Prikaatin komentaja tai hänen sijaisensa kumoaa ojennuksen ja määrää uuden. 3. Prikaatin komentaja tai hänen sijaisensa ei kumoa ojennusta. Mikäli ojennus kumottaisiin, minun ei tarvitsisi tehdä mitään. Mikäli ojennus kumottaisiin ja hän määräisi uuden, se olisi vain hyväksyttävä. Mikäli vanha ojennus pysyisi voimassa, minulla täytyisi olla anomus ojennuksen keskeyttämiseksi yhdeksi päiväksi viikonloppuna perusteena merkittävä perhejuhla (rippijuhlat). Kun olimme käsitelleet asian ja käyneet eri vaihtoehdot läpi, jokainen meistä jatkoi omaan suuntaansa. Äitini jäi sotilaskodin kahvilaan odottamaan prikaatin komentajan sijaisen päätöstä, josta minä informoisin myöhemmin. Oikeusupseeri lähti muistiinpanoineen tapaamaan komentajan sijaista. Minä palasin takaisin yksikköön odottamaan oikeusupseerin yhteydenottoa jatkotoimenpiteistä. Olin jälleen hieman lähempänä loppuratkaisua.

Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Aika kävi vähiin, mutta olin tehnyt kaiken niin tehokkaasti kuin mahdollista omien oikeuksieni puolustamiseksi. Se ei erästä yksikkömme luutnanttia kuitenkaan näyttänyt miellyttävän. Silmäillessäni komppanian ilmoitustaulua, kuulin yht’äkkiä takanani jonkun kutsuvan minua melko vaimealla äänellä. Käännyin ympäri ja huomasin sen olevan sama luutnantti, joka oli aikaisemmin uhkaillut minua. ”Herra luutnantti.”, vastasin. ”Tänne…”, hän käski. Kävelin hänen eteensä asentoon, minkä jälkeen luutnantti Mustikainen tuli muutaman sentin päähän minusta ja katsoi silmiini. ”Lopeta se värkkääminen.” Hän sanoi sen niin hiljaisella äänellä, etten saanut siitä selvää, vaikka hän seisoi aivan edessäni. ”Mitä?”, kysyin. Hän toisti sanomansa. ”Lopeta se värkkääminen.” ”Nyt en ymmärrä”, vastasin hänelle. Mustikainen katsoi minua muutaman sekunnin ja sanoi hiljaisella äänellä katsoen vihaisesti minua: ”Häpeä, saatana.” En vastannut siihen mitenkään, seisoin vain asennossa, vaikka mieleni olisi tietenkin tehnyt nauraa, kohottaa keskisormi ja käskeä häntä itseään häpeämään kaiken sen johdosta, mitä oli tehnyt ja millaisia arvoja hän edusti. Mustikainen kääntyi ja käveli pois.

Aioin kuitenkin äskeisestä huolimatta edelleen hyödyntää edukseni joka minuutin mitä käytettävissä oli. Siltä varalta, että prikaatin komentajan sijainen haluaisi kuulla minua henkilökohtaisesti ennen uuden päätöksen tekemistä, päätin valmistella puolustuspuheen. Menin erääseen komppanian yläkerrassa sijaitsevaan tupaan, jossa oli tietokone. Käynnistin tekstinkäsittelyohjelman ja aloitin kirjoittamisen. Aikaa kului koneen äärellä melkein tunti ennen kuin parin sivun mittainen puolustuspuheeni alkoi valmistua. Tein myös anomuksen poistumiskiellon keskeytyksestä siltä varalta, että tulisin tarvitsemaan sitä myöhemmin. Miltei heti, kun olin saanut viimeisteltyä kyseiset tekstit ja tulostettua ne, alakerrasta kuului päivystäjän huuto: ”Terho! Puhelimeen!” Juoksin nopeasti alakertaan päivystäjän puhelimen luo ja otin luurin käteeni. 

- ”Alikersantti Terho.” 
- ”Oikeusupseeri Simonen täällä.” 
- ”Herra yliluutnantti.”
- ”Prikaatin komentajan sijainen haluaa tavata sinut nyt heti. Tule välittömästi pääesikunnan aulaan, tavataan siinä.” 
- ”Selvä." 
- ”Loppu.” 
- ”Loppu.” 

Ilmoitin päivystäjälle meneväni pääesikuntaan. Otin puolustuspuheeni ja anomuksen poistumiskiellon keskeyttämisestä mukaan ja lähdin juoksemaan kohti pääesikuntaa. Päivä oli kuuma, ja sillä parinsadan metrin matkalla pääesikuntaan hikikarpalot alkoivat valua päätäni pitkin. Se oli kuitenkin siinä tilanteessa toissijaista. Saavuin pääesikuntaan, avasin oven ja astuin aulaan. Samassa oikeusupseeri koukkasi kulman takaa papereita kädessään. ”Noniin. Tule, mennään prikaatin komentajan sijaisen toimistoon. Hän odottaa meitä siellä.” Kello oli jo melkein neljä iltapäivällä ja henkilökunta valmistautui viikonlopun viettoon. Komentajan sijainen oli kuitenkin päättänyt käsitellä vielä tämän asian. Saavuimme hänen toimistoonsa, jossa oli selvää arvokkuutta ilmassa. Seisoinhan prikaatin komentajan sijaisen työhuoneessa, johon kovin moni varusmies ei tulisi koskaan astumaan. ”Herra everstiluutnantti, yliluutnantti Simonen ja alikersantti Terho paikalla.”, oikeusupseeri sanoi everstiluutnantille. ”Herra everstiluutnantti, alikersantti Terho käskystä paikalla.”, ilmoitin omasta puolestani. ”Lepo”, everstiluutnantti käski minua. ”Olen kuullut oikeusupseeri Simosen esityksen tapauksestasi ja todennut, että ojennuskortissasi oleva teonkuvaus on väärä. Tällä perusteella poistumiskieltosi on kumottu.” Olin jo aivan tohkeissani, mutta hän jatkoi: ”Olen kuitenkin määrännyt uuden poistumiskiellon. Olette rikkoneet ohjesääntöä, jonka mukaan päivystäjä saa käskeä sijaisekseen vain vuoroluettelon mukaisen apulaisen. Olette myös laiminlyöneet velvollisuutenne kirjata päivystäjän tehtävienvaihto yksikön päivystyskirjaan.” Tässä vaiheessa ajattelin, että oliko kaikki työ sittenkin mennyt hukkaan. Jos poistumiskielto vähenisi esimerkiksi parilla päivällä, se ei auttaisi mitään, koska joutuisin kuitenkin olemaan alkavan viikonlopun aitojen sisällä. Everstiluutnantti jatkoi: ”Lieventävänä perusteena olosuhteet, joissa teko on tehty. Tomintaan on oleellisesti vaikuttanut esimiehen antama ohjeistus. Korottavana perusteena aikaisempi palvelus. Teitä on ojennettu aikaisemminkin. Tekoa tulee kokonaisuutena arvostellen pitää vähäisenä. Olen määrännyt teille yhden vuorokauden poistumiskieltoa, joka katsotaan suoritetuksi eilisen ja tämän päivän aikana. Lomanne alkaa tänään normaalisti 17.30.”

Pidin kasvoni luonnollisesti peruslukemilla aivan kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut. Ulkoinen olemukseni ei kuitenkaan vastannut sisäisiä tunteitani: Sekunnin murto-osassa kehoni täyttyi yksiselitteisesti sanoinkuvaamattomasta mielihyvästä, raivoisasta mielihyvästä. Sitä oli niin paljon, että sitä melkein valui ulos korvista. Kaiken varusmiespalvelukseni aikana kokemani jälkeen tämä hetki tuntui aivan liian hyvältä. Mieleni olisi tehnyt hypätä korkealle ilmaan samalla karjuen, heittää tavaroita seinille, hajottaa kaikki hajotettava ja huutaa kovempaa kuin kukaan: ”Esikuntakomppanian runkkarit, haistakaa pitkä vi*=#!”.

”Selvä.”, vastasin everstiluutnantille. Hän kysyi, olisiko minulla vielä mitään lisättävää asiaan. Koska everstiluutnantti oma-aloitteisesti sitä kysyi, lomille lähtö oli nyt varmaa, enkä enää olisi vankina laitoksessa viikon päästä, päätin hyödyntää tilanteen täydellisesti, vaikkei millään ollut enää periaatteessa mitään väliä: ”On lisättävää. Esikuntakomppanian kantahenkilökunnan toimintaa olisi syytä tutkia. Ensinnäkin luutnantti Mustikainen uhkasi laittaa minut itkemään aiemmin keväällä. Tällainen ei tietääkseni ole sopivaa käytöstä kantahenkilökunnalta. Toinen asia, äsken kyseinen henkilö sanoi syyttä minulle yksikössäni ’häpeä, saatana’…” Tapahtuneet asiat eivät itsetuntoani olleet sen enempää kolauttaneet, mutta minulla oli nyt erinomainen mahdollisuus tuoda ylemmälle taholle julki esikuntakomppanian ”Axis of Evil”. Kerroin everstiluutnantille muutaman nasevan esimerkin esikuntakomppanian toimintatavoista, joita hän ei varmasti tulisi – ironista, ottaen huomioon päivystystä koskevan esitutkinnan – jättämään sillensä. ”Selvä. Tästä tulen keskustelemaan luutnantti Mustikaisen ja muiden mainitsemiesi henkilöiden kanssa. Vielä muuta?” ”Ei muuta.” ”Voitte poistua.”, everstiluutnantti päätti tapaamisen. Poistuimme oikeusupseerin kanssa everstiluutnantin työhuoneesta. 

Ensimmäiseksi huoneesta poistuttuamme kiitin oikeusupseeria asiaankuuluvalla tavalla. Hän vastasi vaatimattomasti tällaisten asioiden hoitamisen olevan työtään, mutta oli varmasti itsekin enemmän kuin tyytyväinen oikeudenmukaisuuden toteuduttua. Kävimme vielä nopeasti oikeusupseerin työhuoneessa vaihtamassa muutaman epävirallisen sanan asiasta ja teemasta ylipäänsä sekä suorittamassa pari muodollisuutta tapauksen asiakirjoja koskien. Tämän tehtyämme kättelimme, minkä jälkeen lähdin oikeusupseerin viikonlopuntoivotusten saattelemana kävelemään takaisin kohti esikuntakomppaniaa. Kädessä paperi, jossa everstiluutnantti, koko prikaatin komentajan sijainen, on kumonnut poistumiskieltoni. Sitä paperia oli ilo esitellä muille.

Matkalla yksikköön tapasin nopeasti äitini sotilaskodin pihalla ja kerroin hänelle lähteväni normaalisti parin tunnin päästä viikonloppuvapaalle muiden kanssa. Hän oli tietysti äärimmäisen ilahtunut, mutta kukaan sillä hetkellä ei ollut niin iloinen kuin minä.

Kävelin takaisin yksikköön. Ilmoittauduin päivystäjälle ja kävelin tupaani, jossa oli alaisiani. Kerroin heille tilanteessa tapahtuneen muutoksen, josta he olivat aidosti iloisia ensinnäkin sen takia, että myös he olivat enemmän tai vähemmän suhtautuneet negatiivisesti oman yksikön päällikön langettamaan ojennukseen, mutta myös siksi, että minä olin aina ollut omia alaisiani kohtaan oikeudenmukainen. Vaikka olin juuri kokenut yhden parhaimmista hetkistä palvelusaikanani, pidin jalat maassa. Oli ensisijaisen tärkeää pitää matalaa profiilia ja noudattaa jokaista pienintäkin muodollista sääntöä paremmin kuin kukaan talon väestä olisi ikinä osannut. Tiesin, että eräiden kantahenkilökuntaan kuuluvien hermot olivat par’aikaa raivo-asennossa, mikä piti minut valppaana henkseleiden paukuttelun sijaan. Tiesin, että he tulisivat vahtimaan minua kuin viimeistä päivää saadakseen minut vastuuseen pienimmästäkin tekemästäni virheestä. Ei kuitenkaan riittänyt, että huolehdin itsestäni. Alikersanttina minulla oli ryhmä johdettavana, ja jokainen alaisen tekemä virhe oli käytännössä myös esimiehen virhe. Korostin tätä alaisilleni ja käskin heidän olla poikkeuksellisen tarkkaavaisia kaikessa. Sanoin heille, etten käske heitä vain itseni takia, vaan myös heidän itsensä vuoksi, sillä alaiseni tulisivat olemaan lähipäivät kantahenkilökunnan erityistarkkailussa, vaikkei se siltä ehkä näyttäisikään. Todellisuudessa jokaisen kulman takana saattoi vaania pienintäkin virhettä vahtiva ”kapiainen”, joka välittää vain siitä, mistä minua voitaisiin sen perusteella jälleen syyttää.

Vähän ajan päästä eräs varusmies kutsui minua ja ilmoitti, että minun pitää mennä kapteenin toimistoon. Lähdin kävelemään kohti kapteenin työhuonetta, mutta komppanian varapäällikkö Vasara tuli minua käytävällä vastaan ennen kuin ehdin perille. ”Terho.”, yliluutnantti puhutteli minua. ”Herra yliluutnantti.”, vastasin asennon ottaen. ”Sain tiedon ojennuksesi kumoamisesta ja lomanne alkaa tänään normaalisti 17.30. Minulla ja ehkä muillakin oli käynyt joitain virheitä esitutkinnan aikana ja määräsin siksi liian kovan ojennuksen. Asia on nyt kuitenkin hoidettu ja jää nyt tähän. Onko selvä?” ”Selvä on. Voinko mennä?” ”Voitte.”

Se todisti, kuinka yliluutnantti oli vain erittäin paheksuttava – suorastaan halveksittava – kaksinaamainen vahvemman osapuolen mielistelijä. Ääni hänen kellossaan muuttui heti, kun käsky oli tullut prikaatin komentajan sijaiselta, vaikka itse olin yrittänyt esitutkinnan aikana vakuuttaa samaa kuin everstiluutnantti ja oikeusupseeri uudessa ojennusmääräyksessä. Yliluutnantti Vasaralla ja muilla kuulustelijoilla oli käynyt ”pieniä virheitä”, tuskin kuitenkaan vahingossa. Oli uskomattoman röyhkeää pyytää minua jättämään asia sikseen. Toivottavasti hän ei luullut minun enää kunnioittavan häntä yhtään sen keskustelun aikana, vaikka sanoinkin ryhdikkäästi asennossa seisoen ”selvä”. En unohda sitä, että minua muun muassa käskettiin kirosanojen voimin häpeämään puolustaessani oikeuksiani, käskettiin epäsiistissä varustuksessa tuolilla maaten asennossa seisovaa varusmiestä komennoilla ”turpa kiinni” ja ”hus”, kiellettiin puhumasta asiasta kenellekään, seisotettiin kuulustelun aikana, ei kohdeltu tasa-arvoisesti muiden kuulusteltujen kanssa, pidettiin yleisesti ottaen huonommassa asemassa muihin verrattuna ja yritettiin vaikeuttaa oikeusupseerin tapaamista. Jos sellaisissa olosuhteissa päihitin yksin monta mielivallan harjoittajaa, väitän, että olisin tasaväkisessä kamppailussa ollut heidän näkökulmastaan pelottavan suvereeni.

Eräitä esikuntakomppanian kantahenkilökuntaan kuuluvia on mahtanut suututtaa melkoisesti, kun yksittäinen varusmies pystyy nousemaan sorron keskeltä ja loppujen lopuksi koko prikaatin ylin johto on samaa mieltä hänen kanssaan. Ymmärrän henkilöiden kuten luutnantti Mustikaisen, yliluutnantti Franzmanin ja yliluutnantti Vasaran ärtymyksen heidän hävittyään koko ottelu viimeisellä minuutilla minun pelatessa alivoimalla vieraskentällä. Ymmärrys ja sympatia ovat kuitenkin kaksi eri asiaa; jälkimmäistä minulta ei heru heille yhtään. En kunnioittanut kyseisiä henkilöitä palveluksen lopussa juuri yhtään, ja syy siihen on hyvin yksinkertainen: hekään eivät kunnioittaneet minua. He ovatkin voineet puolestani lähtöni jälkeen pyöriä rauhassa ympyrää Vekaranjärven vakavista homevaurioista kärsivässä esikuntakomppaniassa, sillä minulla on muuta tekemistä. 27.6.2003 klo 17:30. ”Everstiluutnantin poistumiskieltonne kumottua, lomille, mars!”

Vapaus koittaa lopulta

”Viimeisen välikohtauksen” jälkeen varusmiespalvelus alkoi olla historiaa, kunnes se vihdoin ja viimein päättyi 4.7.2003. Sinä päivänä vaatteitani ja autoni takaosaa koristivat lukuisat ”ohi on” -tarrat. Muistan, kuinka tunnelma oli varusmiestovereiden kesken rento kaikkien valmistautuessa kotiinlähtöön. Minullekin toivotettiin kädestä pitäen vilpittömästi hyvää jatkoa sellaistenkin varusmiesten puolesta, jotka olivat olleet lähes vihamiehiäni palveluksen aikana. Toki siinä tilanteessa pitikin unohtaa erimielisyydet ja erota kavereina.

Meidän kuitenkin täytyi suorittaa vielä yksi muodollisuus ennen lopullista vapautta: myös muutamat kantahenkilökuntaan kuuluvat kouluttajamme kättelisivät ja onnittelisivat meitä varusmiespalveluksen suorittamisesta. Olimme sitä varten järjestyneet muotoon komppaniamme takapihalle, missä kantahenkilökuntaan kuuluvat kävivät vuorollaan kättelemässä jokaista kotiutuvaa varusmiestä. Oli mielenkiintoista havaita, kuinka minua kätellessä tietyt kantahenkilökuntaan kuuluvat eivät katsoneet minua silmiin kädenpuristuksenkin ollessa väkinäinen, eivätkä myöskään onnitelleet. He todennäköisesti jälleen kuvittelivat omasta mielestään viestittävän selvästi, että olin huono sotilas, jota he eivät iljenneet huomioida. Ehkä he yrittivät lanseerata jonkinlaista pohjoismaista ”häpeäkulttuuria” – tosin huonolla menestyksellä ja erityisesti huonoilla perusteilla. Minä kuitenkin vain nauroin mielessäni, puristin kättä sitäkin reippaammin ja katsoin puolestani heitä silmiin tahallani korostetusti katseella, joka viestitti, että ”jääkää te mitättömyydet tänne, minä taidan kohta lähteä himaan”. Lopulta varuskunnan pääportilta autollani kaasu pohjassa muualle Vekaranjärven peräreiästä kiihdyttäessäni autoni stereoista jytisikin Klamydian ”Mä lähden himaan” -kappale sellaisella äänenvoimakkuudella, että se varmasti kuului vielä Kotkasta asti esikuntakomppanian päällikön työhuoneeseen. Kotiuttamispäivänä pidin kaupungilla hauskaa niin paljon kuin jaksoin ja osasin pelkästä periaatteesta, vaikka minun olisi tehnyt mieli mennä ainoastaan omaan sänkyyn makaamaan ja olla hiljaa.

Seuraavina päivinä loikoilin kotona, kunnes päätin kirjoittaa tietokoneellani entisille alaisilleni, eli äskettäin alikersanteiksi ylennetyille oppilaille selkeän, johtamiskokemuksiini perustuvan oppaan, joka auttaisi heitä uusien alokkaiden käsittelyssä. Oppaan oli tarkoitus muun muassa havainnollistaa ja selventää, millaisena uudet alokkaat todennäköisesti näkevät armeijan, miten heidät olisi mielestäni hyvä tutustuttaa toimintaan ja kuinka heitä kannattaisi käsitellä. Ehdin kirjoittaa opasta muutaman sivun verran, kunnes havahduin ajatukseen, ettei sitä ole mitään järkeä tehdä. Olin jo suorittanut oman velvollisuuteni kunniallisesti ja minun työni armeijan harmaissa oli ylitetty moninkertaisesti. Muistin, kuinka minua oli kaikesta huolimatta aina sätitty sekä kohdeltu epäkunnioittavasti ja epätasa-arvoisesti niin varusmiesten kuin kantahenkilökunnan taholta. Ajattelin, että kyseistä laitosta en enää koskaan tulisi auttamaan yhtään. Pahimmillaan liputin sen puolesta, että Suomen puolustusvoimat jonain päivänä luhistuisi omaan mahdottomuuteensa. Muutaman viikon kuluttua palvelukseni päättymisestä lähdinkin pariksi viikoksi isoveljeni kanssa Yhdysvaltoihin elääkseni normaalia elämää. Minua ei enää kiinnostanut yhtään, mitä Vekaranjärven aitojen sisäpuolella tapahtui.

Eräänä loppukesän aamuna 2003 heräsin kuitenkin hyvin epätavanomaiseen, mutta mielenkiintoiseen puhelinsoittoon kotonani. Soittaja nimittäin oli Vekaranjärven varuskunnan oikeusupseeri, joka oli käsitellyt uudelleen päivystysvuoroni johdosta minulle langetettua poistumiskielto-ojennusta. Olin todella yllättynyt hänen ottaessa yhteyttä minuun vielä palveluksen jälkeen; se ei varmasti ole kovin yleistä. Vuoden verran toisten määräiltävänä oltuani oli lähellä, etten puhutellut häntä tämän sotilasarvolla kuullessani hänen esittäytyvän oikeusupseerina ja yliluutnanttina. Vaistomaisesti varauduin jälleen siihen, että olin taas tehnyt jotain väärin, mistä ei seuraisi mitään hyvää. Ylemmät tahot olivat lähes poikkeuksetta ottaneet minuun yhteyttä ainoastaan silloin, jos heillä oli ollut jotain huonoa sanottavaa. Olin ehtinyt olla reservissä niin vähän aikaa, etten ollut ehtinyt täysin mukautua tavalliseen elämään. Mutta oikeusupseerin esitellessä asiansa, yllätyin.

Kuten ”Viimeinen välikohtaus” -osiosta käy ilmi, toin everstiluutnantin tavatessani esille esikuntakomppanian kantahenkilökunnan toimintatapoihin liittyviä asioita, jotka kannattaisi ottaa tarkasteltaviksi. Suureksi ilahduksekseni ja osittain yllätykseksenikin olin saanut puheillani isot pyörät pyörimään, koska oikeusupseeri soitti minulle tiedustellakseen tarkemmin esikuntakomppaniassa tapahtuneita asioita. Hän pyysi tarkennusta tilanteeseen, jossa luutnantti Mustikainen oli kirosanojen siivittämänä käskenyt minua häpeämään. Jälleen kerran olin kirjoittanut kaiken muistiinpanovihkoihini ja saatoin kertoa oikeusupseerille tarkasti, mitä tuolloin oli tapahtunut. Sain kuulla oikeusupseerilta, että everstiluutnantti oli aikaisemmin käskenyt esikuntakomppanian päällikköä puhuttelemaan kantahenkilökuntaa tapahtuneen johdosta. Myöhemmin oli kuitenkin selvinnyt, että (epärehellinen) päällikkö olikin jättänyt asian sikseen, eikä ollut kuulustellut ketään (mikä ei tietenkään ollut kovin yllättävää). Kun tämän jälkeen oli selvitelty Mustikaisen sanomisia minulle, hän oli kiistänyt kaiken. Lisäksi Mustikaisen sanan oli vahvistanut esikuntakomppanian yliluutnantti Franzman. Tämän oikeusupseerilta kuullessani olin äärimmäisen pöyristynyt, jopa vihainen.

On erittäin huomionarvoista painottaa edellä olevia asioita. Ensin komppanian päällikkö tekee todella röyhkeän omavaltaisen ratkaisun jättäessään everstiluutnantilta (!) tulleen käskyn noudattamatta, vaikka hän itse aina oli suu vaahdossa muistuttanut varusmiehille esimiesten kunnioittamisesta ja käskyjen tinkimättömästä noudattamisesta. Tämän jo itsessään hyvin ala-arvoisen toimintamallin lisäksi luutnantti Mustikainen valehtelee omista tekemisistään, minkä jälkeen toinen henkilö vahvistaa hänen valehtelunsa valehtelemalla itse. Olen varma, että kertoessani puhelimessa oman versioni – eli totuuden – tapahtuneista oikeusupseerille, hänellä ei ollut syytä epäillä luotettavuuttani. Olinkin saanut aikaan kannaltani ideaalitilanteen. Minua oli varusmiespalveluksen aikana sorrettu niin varusmiesten kuin kantahenkilökunnankin taholta aivan tarpeeksi, ja olin lähes poikkeuksetta joutunut aina kestämään kaiken ilman apua, mutta palvelukseni viime hetkillä sain kuitenkin tehtyä jotain merkittävää. Kertoessani everstiluutnantille kokemuksistani jätin kuvaannollisesti metsän kytemään sytyttämällä sen juuri ennen paikalta poistumistani. Minun ollessa jo muualla, metsä alkaisi roihuta toden teolla ja voisin sivusta popcornia syöden ja mehua juoden seurata, kuinka moraalittomat sortajat tulisivat sietämään alulle panemaani tulta. Sitä tulta, jota varten he itse olivat kasanneet risuja.

Oikeusupseerin kerrottua asiansa ja minun parhaani mukaan autettuani häntä, päätimme puhelun. Mieleeni tuli heti kaksi asiaa. Ensinnäkin, oikeusupseeri oli koko sinä aikana, kun olin hänen kanssaan tekemisissä, erittäin esimerkillinen henkilö. Hän ei maastopuvustaan ja kauluslaatoistaan huolimatta suosinut periaatteellisesti muita kantahenkilökuntaan kuuluvia tai ollut heitä vastaan, vaan oli aina lain puolella. Hän suhtautui asioihin aina ammatillisen objektiivisesti käsittelemällä tilanteita neutraalisti ketään loukkaamatta tai suosimatta. Esikuntakomppanian epärehellisyyden ja mielivallan esikuvat ovat todennäköisesti olleet erittäin raivostuneita siitä, että oikeusupseeri ei heidän odotustensa mukaisesti kuulunutkaan armeijan omaan, aina toistensa puolta poikkeuksetta – oikeudenmukaisuuden kustannuksella – pitävään ”portieeri-veljeskuntaan”, vaan noudatti kaikille yhteisiä sääntöjä. Arvostan hyvin paljon heitä, jotka massan ja huonon esimerkin keskellä uskaltavat ja pystyvät olemaan omana itsenään puolustaen jaloja arvoja väheksyessäni samalla heitä, jotka ensin katsovat ympärilleen tarkastellakseen muiden kannanottoja tehden sen perusteella oman päätöksensä kyseessä olevasta asiasta. Vain ja ainoastaan oikeusupseerin ansiosta jaksan uskoa, että varuskunnissa ei kokemuksistani huolimatta vallitsekaan täysi tyrannia, vaan kaikilla on loppujen lopuksi mahdollisuus yhtäläisiin oikeuksiin, jos niitä vain osaa puolustaa. Valitettavan harva näin kuitenkaan uskaltaa tai osaa tehdä. Toivon, että tämä kirjoitelma rohkaisee nykyisiä ja tulevia varusmiehiä siihen.

Toinen huomionarvoinen asia on, että minä olin jälleen oikeassa, vaikka se joidenkin mielestä ärsyttävää onkin. Olin oikeassa siinä, että Vekaranjärven Esikuntakomppania oli ainakin minun aikanani mielivallan keskittymä. Sen todisti lopullisesti ja peruuttamattomasti oikeusupseerin kanssa puhelimitse käymäni keskustelu. Asioihin ei koskaan voinut vaikuttaa, ellei kyennyt viemään niitä yksikön ulkopuolelle korkeampien virkamiesten keskuuteen. Sitä ei kuitenkaan kukaan minua lukuun ottamatta uskaltanut tai viitsinyt tehdä. Siihen ei myöskään (tietenkään) kantahenkilökunnan – eikä varsinkaan varusmiesjohtajien – taholta kannustettu, päinvastoin, vaikutusmahdollisuuksia pimitettiin ja annettiin niiden esille tullessa ymmärtää, että asioihin puuttuminen tai kantelu ei ole suotavaa, koska muuten voi käydä jotain. Tosin minäkin jätin kantelun aivan palvelukseni loppuun, koska aikaisemmin esille tuotuina asemani olisi ollut erittäin heikko ja kiusallinen, mitä se tosin oli ollut muutenkin. Muistan hyvin kantahenkilökunnan minuun kohdistuneet lausahdukset, joilla he uhkailivat jo ennen todellista esilletuloani: ”Liikutte heikoilla jäillä!”, ”Turpa kiinni!”, ”Pidän huolen, että tämä kuulustelu tulee polttamaan seuraavat lomanne!”, ”Teidän ei kannata yrittää mitään temppuja!”, ”Pistän sut itkemään!”, ”Häpeä!”. Olen erittäin tyytyväinen, että toin tällaisia asioita esille everstiluutnantin tavatessani. Se, että niihin oli minun jo varuskunnasta poistuttuani puututtu, jaksoi luoda minuun uutta uskoa järjestelmää kohtaan jopa kaiken sen jälkeen, mitä olin kokenut. Vekaranjärven kantahenkilökunta oli tietyiltä osin muodostanut aikanani halpamaisen ja kieroutuneen liittouman, joka piti yhtä aina jopa väärien todistusten ja everstiluutnantilta tulleiden käskyjen noudattamatta jättämisen muodossa. Heidän diktatuurihallintoaan ei ehkä ole täysin kukistettu, mutta olen varma, että minun jäljiltäni se ei ole enää ollut – eikä tule olemaan – entisensä. He ovat vuorostaan saaneet varoa ”heikkoa jäätä” petettyään prikaatin johdon luottamuksen toimittuaan häikäilemättömästi ja epärehellisesti tämän selän takana, mikä tuskin hetkessä unohtuu päällystöltä. Kuten minunkin kohdallani, heidän ylennykset lienevät siirtyneet tuonnemmaksi.

Media käsittelee aika ajoin puolustusvoimiin liittyviä ongelmakohtia tai -tapauksia, jotka muistuttavat minua omista kokemuksistani. Muun muassa Helsingin Sanomissa oli 6.12.2005 (siis itsenäisyyspäivänä) mielenkiintoinen artikkeli, jossa kerrottiin Upinniemessä palvelustaan suorittavien sotilaspoliisien tuskailusta yksikkönsä homeongelmien kanssa. Seuraavat virkkeet ovat suoraan kyseisestä artikkelista. ”Varusmiesten mukaan heitä (varusmiehiä) on ohjeistettu niin, että homeongelmista ei saa julkisesti puhua. Yhden varusmiehen mukaan asian julkinen käsittely olisi voinut käynnistää esitutkinnan niskoittelusta. Varuskunnan henkilökunnan edustajat ovat vähäpuheisia. Komendanttina toimiva kapteeniluutnantti Raimo Tarkiainen ilmoitti, että ei kerro asiasta mitään. Tarkiainen kehotti soittamaan joukko-osaston tiedotusupseerille, joka oli kuitenkin lomalla. Toinen tiedottaja ei vastannut soittopyyntöön.” Artikkelista käy myös ilmi, että Suomenlahden meripuolustusalueen komentaja, kommodori Antero Karumaa luonnehtii Upinniemen päävartion toimintaa osaksi sotilassalaisuuden piirin kuuluvaksi toteamalla seuraavaa: ”Minusta tällaiset asiat pitäisi käsitellä virkatietä pitkin eikä lehtien välityksellä.”

Luettuani artikkelin en voinut olla ottamatta sen sisältöä käsiteltäväksi osaksi tätä kirjoitusta. On oleellista huomioida, kuinka Upinniemessä perusasiat (kuten terveellinen työympäristö) eivät ole kunnossa yhtään sen paremmin kuin Vekaranjärvelläkään. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin se, että mahdollinen alaisen esittämä epäkohta olisi voinut johtaa ylemmän tahon johdosta seuraamuksiin, aivan kuten minunkin kohdallani. Henkilökunta on vaitonainen asiasta, koska se kykenee valitettavan harvoin myöntämään virheitään tai ilmenneitä ongelmia vedoten mielikuvituksettomasti ja raukkamaisesti sotilassalaisuuksiin – aitoja sotilassalaisuuksia ovat kuitenkin esimerkiksi valtakunnan puolustamiseen liittyvät strategiat tai asekätköt, mutta eivät homeongelmat.

Armeijan byrokratia sen sijaan ilmenee artikkelissa kahteen otteeseen. Ensinnäkin yhteydensaaminen asiasta jotain tietäviin on hankalaa, lisäksi he selvästi pakoilevat kysymyksiä. Toisaalta kommodori Karumaa kehottaa asiaan puuttuvien etenemään virkatietä, eikä käsittelemään asiaa lehtien välityksellä. Tuollainen kehotus on paheksuttava, sillä ainoastaan asioiden julkinen käsittely voi aikaansaada muutoksia. Niinpä tulkitsenkin kyseisen kommodorin ajatuksia hyvin perustein siten, että jälleen kerran merkittäviä, tavallisia ihmisiä koskettavia tosiasioita yritetään salata, jotta niitä ei tultaisi muuttamaan oikeudenmukaisempaan ja hyväksyttävämpään suuntaan.

Edellinen tapaus ei suinkaan ole ainoa samoihin aikoihin tiedotusvälineissä käsitelty varusmiehen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kertova juttu. Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.6.2006 tapauksesta, jossa varusmies oli kannellut eduskunnan oikeusasiamiehelle yliluutnantin häneen kohdistaman epäreilun kohtelun vuoksi. Kyseinen tapaus oli kuin suoraan ote omista kokemuksistani armeijassa, kun toimintani oli johtanut kyseenalaisiin kuulusteluihin, kuulustelumenetelmiin ja rangaistuksiin. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi lopulta kyseiseen tapaukseen liittyen alikersanttia väärin kohdelleelle yliluutnantille huomautuksen. Seuraavat virkkeet ovat suoraan mainitusta Helsingin Sanomien artikkelista: ”Ratkaisussaan apulaisoikeusasiamies moitti erityisesti sitä, että varusmies joutui seisomaan, vaikka kuulustelu kesti niin kauan. Apulaisoikeusasiamies halusi myös kiinnittää Jääkärirykmentin kapteenin huomion siihen, että alikersantin saaman rangaistuksen korotukselle ei ollut lainmukaista perustetta. Jääskeläinen (apulaisoikeusasiamies) arvosteli myös Kaartin Jääkärirykmentin käytäntöä, jossa varusmiehen suoranainen esimies toimii kuulustelijana. Tämä vaarantaa apulaisoikeusasiamiehen mielestä varusmiesten oikeudenmukaisen ja asianmukaisen kohtelun.” 17.6.2006 Helsingin Sanomissa sen sijaan kerrottiin, kuinka eräs Kainuun Prikaatin yliluutnantti oli saanut syytteen alaisen mollaamisesta muodossa. Artikkelit luettuani näin heti itseni tapauksissa osallisina olleiden varusmiesten asemassa. Kuten kirjoituksessani aikaisemmin totean, yllä olevien artikkeleiden sisältö sai minut hymyilemään leveästi kyseisten varusmiesten puolesta, sillä oikeus oli lopulta voittanut epäoikeudenmukaiset toimintamallit. Asia on kuitenkin vakava ja on kannustavaa havaita, että myös kantahenkilökunnan toimia valvotaan, eikä se voi harjoittaa toimintaansa mielivaltaisesti ilman seuraamuksia.

Näkökulma epäsuosioon

Tätä lukevalle on mitä todennäköisimmin tullut mieleen seuraava kysymys: miksi minä olin armeijassa niin epäsuosittu kuin on käynyt ilmi? Kysymykseen on mielestäni kohtalaisen helppo vastata, ainakin sitä on mielenkiintoista pohtia. Jos ihminen on tietyssä yhteisössä epäsuosittu, häntä pyydetään hyvin usein nyrpeänä katsomaan peiliin löytääkseen ongelman. ”Olisikohan sinussa itsessäsi jotain vikaa?”, kysytään aina syyttävästi kyseessä olevaa asiaa sen enempää analysoimatta. Mainittu peiliin katsominen on myös hyvin lattea, usein yksinkertaisempien yksilöiden suosima lähestymistapa asiaan – en koskaan itse käytä tätä ilmaisua pelkästä periaatteesta. Epäsuosiossa on usein kuitenkin kyse vain siitä, että pilkan ja syrjinnän kohde on usein henkilö, jonka muut kokevat uhkana, koska omat tiedot ja taidot tai jotkin muut ominaisuudet eivät ole kilpailukykyisiä toisen kanssa. Oman teoriani mukaan yksinkertainen ilmiö juontaa juurensa aina ihmisen historian alkuun asti, kun järjestäytyneitä sivilisaatioita ei vielä ollut syntynyt. Esi-isämme olivat tuolloin siinä mielessä omavaraisia ja omien fyysisten resurssiensa vankeja, että erimielisyydet ratkaistiin yleensä pelkällä raa'alla voimalla, aivan kuten villit eläimet tekevät tänä päivänä. Esimerkiksi kahdesta samaa naista tavoittelevasta miehestä parittelukumppanin todennäköisesti sai se osapuoli, joka voitti barbaarimaisen taistelun (tosin tällaista käyttäytymistä voidaan havaita paljon myös nykyään olettaen, että nainen on yhtä alhaisella tasolla taistoa käyvien miesten kanssa). Tällaisia konflikteja tuskin selvitettiin diplomaattisin puhein tai elein. On oleellista huomioida, että nykyihmiset ajattelevat edelleen samalla tavalla kokien toisia ihmisiä kohtaan esimerkiksi vihaa, kostonhalua tai mustasukkaisuutta, mutta lähihistoriassa syntyneet järjestäytyneet sivistysyhteiskunnat lakeineen ja normeineen ovat rajoittaneet mahdollisuutta käyttäytyä luonnonmukaisesti. Jos maailmassa järjestettäisiin teemapäivä, jolloin mikään laki ei olisi voimassa, en toteuttaisi (salaisia) anarkistisia haaveitani, vaan piiloutuisin kyseisen päivän ajaksi niin taitavasti kuin osaisin vain säilyäkseni hengissä.

Ihmiset tuntevat mielihyvää ja -pahaa uskoakseni melko samoista asioista ja samalla voimakkuudella – erot ihmisten välillä syntyvät siitä, miten tapahtumiin reagoidaan. Käytetään esimerkkinä hyvin tavanomaista ja arkipäiväistä tilannetta viitaten jälleen sukupuoliviettiin, koska se on voimakas alkukantainen elementti, jolla voidaan mielestäni selittää paljon ihmisten käyttäytymistä: Jos esimerkiksi seurustelusuhde päättyy äkisti siten, että kumppani vaihtaa partneria, se aiheuttaa henkistä pahoinvointia kenelle tahansa. On luonnollista, että trion ulkopuolelle jääneen yksilön mielen valtaa halu hyökätä sekä entisen kumppanin että tämän uuden ihastuksen kimppuun fyysisesti vihan siivittämänä. Suurinta osaa ihmisistä kuitenkin hillitsee säädetyt lait olla muun muassa loukkaamatta toisen henkilön fyysistä koskemattomuutta, mutta pienessä osassa ihmisistä primitiivinen raivo voi ottaa vallan.  Kyse on siis jälleen lopulta siitä, ketkä pystyvät hallitsemaan tekojaan tässä tapauksessa väkivallan osalta. Heitä, jotka eivät siihen pysty, on pakko rankaista yhteiskuntaan säädettyjen lakien nojalla sekä tarvittaessa eristettävä muista ympäristön turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Sivistysmaissa valtaa edustaa siten asiallisesti puhuttu ja kirjoitettu kieli, eikä omaa kateuttaan, alemmuudentunnettaan, ärtymystään tai mitään muutakaan tunnetilaa toista ihmistä kohtaan voi siten enää ilman seuraamuksia lieventää fyysisellä väkivallalla. Lähinnä tämän johdosta tietynlaiset ihmiset turvautuvat laillisiin, mutta usein epäeettisiin keinoihin ajaakseen itsekkäitä tavoitteitaan, kuten toisen sulkemiseen ryhmän ulkopuolelle ja negatiivisten puheiden levittämiseen itselleen uhkaksi kokemien henkilöiden syrjäyttämiseksi reviiriltään (se on ymmärrettävää, mutta sitäkin vähemmän hyväksyttävää). Nimenomaan tämän ilmiön koin hyvin selvänä varusmiespalvelukseni aikana. Juuri kukaan ei voinut olla eri mieltä siitä, että olin kokonaisuutena (käsittäen muun muassa kokeita, harjoituksia sekä henkilökohtaisen lojaalisuuden ja asenteen) komppaniamme parhaimpia sotilaita. Tämän lisäksi olin kuitenkin monien mielestä muun muassa ”mulkku”, ”vitun tyhmä”, ”pentu” ja henkilö, joka ei kuulunut mihinkään ryhmään, vaan liikkui aina yksin. Parhaiten armeijassa mielestäni onnistuu siten olemalla keskivertohenkilö, joka ei ole erityisen osaava, muttei avutonkaan. Henkilö, joka elää sangen luolamiesmäisesti muiden johdateltavissa olevien ja heikkoluontoisten alkuasukkaiden keskellä ilman omia ajatuksia.

Kun kyseessä olevaa ympäristöään kehittyneempi ihminen esimerkiksi sanoo vilpittömästi jotain, mikä voidaan tahattomasti tai tahallisesti väärin tulkittuna kokea ylimielisenä, toiset saavat omasta mielestään perustellun syyn alkaa muun muassa nimitellä toista ja ryhtyä syrjintätoimenpiteisiin. Tämä asettaakin kiusauksen kohteen käytännössä mahdottomaan tilanteeseen. Joskus ilmaistessani mielipiteitäni vertaisilleni tarkoituksenani saada aikaan keskustelua hyvässä hengessä, saamani vastaukset eivät olleetkaan analyyttisia kannanottoja, vaan vanhan kaavan mukaisia perusvastalauseita, vaikka olin usein kiistatta oikeassa ja puhuin oikean asian puolesta: ”Painu Terho vittuun!” Toki minäkin toivon, että olisin esimerkiksi yhtä lihaksikas kuin Sylvester Stallone aikoinaan, huippupianisti tai shakkimestari sekä monia muita asioita, mutta en kuitenkaan halveksi niitä, jotka ovat saaneet jotain aikaan, päässeet kunnioitettavan asemaan tai luoneet itselleen vahvan statuksen laillisin keinoin, vaan kunnioitan heitä suuresti olettaen kuitenkin, että he lisäksi ovat rehellisiä, ajattelevaisia, vilpittömiä, avuliaita, iloisia ja nöyriä eli hyväluontoisia ihmisiä. Voin ainoastaan pyrkiä itse parhaani mukaan samaan, mutta muita aliarvostamalla se ei onnistu. On eri asia toivoa olevansa jonkinlainen ja pyrkiä siihen omien resurssien turvin kuin väheksyä sitä, mitä joku toinen on saavuttanut tai saanut aikaan. Ensimmäinen on kunnioitusta, jälkimmäinen on kateutta.

Vietin armeija-aikani käytännössä yksinäisyydessä ja takaan, että se ei ollut hauskaa. Voin kuitenkin kirkkain silmin väittää, etten aloittanut yhtään konfliktia – ainakaan en tarkoittanut niitä sellaisiksi (tässä viittaan varusmiespalveluksen alkupuoleen, jolloin kantahenkilökunta ei vielä liittynyt vaikeuksiin). Uskon yhden minuun kohdistuneen epäkunnioittavan käytöksen syistä perustuvan myös siihen, että monet todennäköisesti ajattelivat minun olevan piloille hemmoteltu, ylimielisesti erilaisista asioista voimakkaita (perusteltuja) mielipiteitä latova juristin ja yrittäjän poika, joka ei tiedä tosielämästä mitään, minkä johdosta monet oikeuttivat itselleen käytöksensä minua kohtaan ilmeisesti tarkoituksenaan kouluttaa minut tavoille. Todellisuudessa olin kuitenkin reipas, periksi antamaton, muista riippumaton, osaava ja rehellinen sotilas, jonka ainoa varsinainen miinus oli minusta käytännössä riippumattomat vertaisarviointipisteet. Toisten epäreilu minuun kohdistunut arvostelu oli kieltämättä todella kiusallista, eikä sen merkitystä yleisen jaksamiseni ja stressini näkökulmasta pidä vähätellä. Helsingin Sanomissa esimerkiksi oli 3.2.2006 artikkeli siitä, kuinka Maanpuolustuskorkeakoulussa erään kadetin kiusaaminen oli johtanut kahden muun kadetin erottamiseen. Syynä erottamiseen oli kadettien vertaisestaan levittämät ilkeät huhut ja heidän vertaisarvioinneissa tälle antamat huonot arvosanat huolimatta siitä, että kiusattu kuului parhaaseen kolmeenkymmeneen prosenttiin. Itseäni syrjittiin, väheksyttiin, haukuttiin, uhkailtiin sekä annettiin lisäksi vertaisarvioinneissa huonot pisteet huolimatta siitä, että kuuluin parhaaseen muutamaan prosenttiin.

Valitettavasti ajauduin tahtomattani huonoihin väleihin useiden varusmiesten kanssa, eikä minulla luonnollisestikaan ollut mitään tarvetta olla kenenkään vihan kohde, vaan päinvastoin yritin luoda muihin normaaleja kaverisuhteita: Eräänä kertana aliupseerikurssimme alkupuolella kävelin yksikkömme käytävää pitkin, kun eräs toinen aliupseerioppilas käveli minua vastaan. Sanoin hänelle kuin kenelle tahansa muullekin ”Moi”, mihin hän vastasi tylysti, että ”Hyvästi”, ja käveli ohitseni. Toisella kertaa joku tai jotkut olivat poistaneet varmistuksen asetelineessä olevasta rynnäkkökivääristäni, minkä tultua ilmi sain jälleen paheksuntaa osakseni. Kerran sen sijaan teltassa yöpyessämme laitoin kenkieni pohjalliset kuivumaan sallitulle paikalle kamiinan viereen, kun eräs henkilö avasi minulle tyypilliseen tapaansa suunsa: ”Älä nyt vittu Terho laita niitä siihen!” Tavoistani poiketen päätin kysyä häneltä suoraan, miksi minua kohtaan piti käyttäytyä tällä tavalla. ”Sä oot niin vitun pentu!”, hän vastasi. Pyysin väitteeseen perusteluja, mutta en koskaan saanut minkäänlaista vastausta. Kieltämättä minua jonkin verran rasitti, kun muut joukolla päivästä toiseen halveksivat yhtä. Kukaan ei kuitenkaan onneksi koskaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa, vaikka silläkin minua uhkailtiin muutaman kerran. Lähes kaikki armeija-aikanani minulle tehdyt halpamaiset temput suoritettiin kuitenkin raukkamaisesti selkäni takana, etten voisi väittää kenenkään syyllistyneen niihin. Ja vaikka olisin nähnytkin jonkun tekevän jotain, hänellä olisi automaattisesti ollut muutama avulias syytöksistä vapauttava todistaja. Koska en voinut muita syyttää, kantahenkilökunnan ja asian ulkopuolisten silmissä näytin henkilöltä, joka on itse aiheuttanut omat ongelmansa, eikä tietenkään olisi ollut mitään järkeä mennä vakuuttelemaan jokaiselle henkilölle erikseen, että ”en se minä ollut”. Minun oli siis lähes mahdotonta parantaa asemaani, mikä aiheutti suunnatonta stressiä. Jokainen empaattinen ja analyyttinen lukija käsittää, että minuun kohdistetut teot olivat vääriä ja epäoikeudenmukaisia. On yksiselitteisesti väärin, että toista ihmistä kohdellaan jatkuvasti alentavasti ja arvottomasti liittäen siihen jopa fyysisiä piirteitä (uhkailut).

Epäsuosiooni viitaten on kuitenkin varmasti aiheellista mainita erikseen, etten voi väittää olleeni pyhimys, jolla itsellään ei ollut mitään osuutta tapahtumien kulkuun. Jos olisin vain ollut hiljaa, enkä esimerkiksi esittänyt erilaisista asioista omia mielipiteitäni, minuun kohdistuneet antipatiat olisivat todennäköisesti olleet ainakin jonkin verran lievempiä. Tähän liittyen on kuitenkin huomioitava kaksi asiaa. Ensinnäkin epäkunnioittavaa käytöstä toista kohtaan ei voida mielestäni juuri koskaan perustella sillä, ettei ole jonkin henkilön tai yhteisön suosiossa. Toiseksi, minuun kohdistetut teot eivät olleet oikeassa suhteessa siihen, mitä olisin niin sanotusti ansainnut kokea – jos ansaitsemisen käsite on edes ylipäänsä mielekäs tässä yhteydessä käyttää. Suureksi onnekseni joukostamme löytyi kuitenkin muutama sellainenkin henkilö, joiden kanssa tulin palvelukseni aikana melko hyvin toimeen (satunnaisesti kommunikointi saattoi sujua suhteellisen ongelmitta myös jopa vihamiehieni kanssa, joskin se oli verrattain harvinaista).

Loppukommentit

Minulla on armeija-ajoiltani tallessa lukuisia muistiinpanovihkoja, jotka sisältävät erilaisia tekemiäni havaintoja ja ajatuksia. Kun mieleeni juolahti jokin idea, mielipide tai muu ajatus, kirjoitin sen lähes aina ylös. Muistiinpanojen kirjoittaminen vain lisääntyi palveluksen loppua kohti. Jälkeenpäin ajateltuna olen hyvin tyytyväinen, että kirjoitin ajatuksiani paperille. Vaikka kaikki ylös kirjoitetut ja muistissa olevat asiat ovat periaatteessa samanarvoisia ja tukevat toinen toisiaan, yksi ajatus satojen muiden seasta on kuitenkin nostettava yli muiden. Kirjoitin keväällä 2003 erääseen vihkoon seuraavaa: ”Jotenkin minusta tuntuu, että näistä muistiinpanoista on vielä hyötyä, tavalla tai toisella.” Suurelta osin niiden tuloksena on syntynyt tämä varusmiespalveluksestani kertova teksti.

Olen tietoinen – kokemuksieni mukaan tietoisempi kuin enemmistö ihmisistä – siitä, että maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, mutta valtaisasti myös suurta epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta sen lisäksi, mitä päivittäisten uutisten pääotsikot kertovat. Joku voisi huomauttaa minulle, ettei minun pitäisi käsitellä varusmiespalvelustani vaikeana kokemuksena, vaan suhteuttaa asiat oikeaan mittakaavaan. Joku voisi huomauttaa minulle, että olisin ollut erittäin tyytyväinen Suomen armeijan osittain vääriinkin menettelyihin, jos vain tietäisin, kuinka valitettavan epämiellyttävää elämä voi todella olla. Ensinnäkään en niin sanotusti valita, vaan otan asiallisesti kantaa havainnoimiini ja kokemiini asioihin tuoden esille myös positiivisia näkökulmia. Toiseksi, tahtoani ja intoani yrittää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta ei voi missään nimessä alkaa kritisoida tai vähätellä sillä, että asiat voisivat olla huonomminkin. Tiedän, että silläkin hetkellä, kun kirjoitin tätä yksittäistä lausetta, eri puolilla maailmaa tapahtui loputtomasti, suorastaan masentavan paljon erilaisia julmuuksia, riistoa, kiristystä, juonittelua, nälänhätää, menetystä, väkivaltaa, sairauksia, sotaa ja muuta kurjuutta. Ryhdyin varusmiespalvelukseni aikana taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan, koska minulla oli siihen mahdollisuus ja resursseja. En keksi yhtään järkevää syytä, miksi en olisi voinut sitä tehdä tai miksi sitä ei olisi kannattanut tehdä. Toki myönnän sen, että jättämällä kaikki epäkohdat huomioimatta ja heittäytymällä keskivertovarusmiehen rooliin, varusmiespalvelukseni olisi ollut todella helppo haaste, jonka olisin suorittanut hyvin helposti kohtaamatta kenties juuri mitään tekstissä ilmenevistä vaikeuksista. Minulla oli kuitenkin toisenlainen lähestymistapa ja päätin mennä siitä, missä aita oli korkein, mitä en kadu: suoritin jokaisen eteen tulleen haasteen kunnialla ja olin oma itseni, vaikka se aiheutti todella epämiellyttäviä konflikteja. Mahdollisuus tehdä ympäristöstä inhimillisempi suorastaan velvoittaa siihen. Massaväestö vaikenee ja nöyrtyy mielivaltaisen johdon edessä puolustaessaan todellisuudessa heikosta ja omahyväisestä luonteestaan johtuvaa toimintaansa auktoriteettien tinkimättömällä kunnioituksella ja ”helpomman kaavan periaatteella”. Esikuntakomppanian kantahenkilökunta tai varusmiehet eivät kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että jonain päivänä he tulisivat kohtamaan kaltaiseni henkilön.

Jos olisin suorittanut armeijan jossakin totalitaarisemmassa valtiossa, olisin uskoakseni toiminut erilaisissa tilanteissa eri tavalla kuin tekstini kuvauksissa. Tiedän hyvin, että tuolloin näkyvästi omia oikeuksiani palveluksessa puolustaessani olisin hyvin todennäköisesti kuollut. Jos olisin sairastanut, olisin mahdollisesti kuollut huonoihin oloihin. Jos olisin riidellyt vertaisteni kanssa, pahoinpitelyt tuskin olisivat jääneet uhkailun tasolle. Jos olisin uhannut esimiehen auktoriteettia, minut olisi pahoinpidelty kuoliaaksi. Suomi on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä maa elää, sillä jokaisella on tasavertaiset oikeudet, mikä on ehdottomasti säilytettävän ja puolustettavan arvoista, mitä siis harjoitin palvelukseni aikana. Edelleen jonkin epädemokraattisemman maan armeijaan viitaten totean lisäksi, että olisin pärjännyt siellä paljon paremmin kuin Suomen armeijassa, sillä en olisi joutunut suorittamaan asepalvelusta ollenkaan: sopivan paksuisella setelinipulla olisin ostanut palvelustodistuksen, johtajan arvon ja koskemattomuuden. Arvostankin yli kaiken niitä sielunkumppaneitani ympäri maailmaa, jotka elävät epädemokraattisen hallinnon alaisuudessa ja yrittävät jopa henkensä uhalla edistää tasa-arvoisempaa ja turvallisempaa elinympäristöä – heidän uhrautumisensa oikeudenmukaisemman maailman puolesta on sankaruutta puhtaimmillaan. En tiedä, kykenisinkö itse siihen samalla tasolla.

On tapana sanoa, että menneet ovat menneitä, mutta olisi kuitenkin teennäistä väittää, että voisin helposti ja yksinkertaisesti sivuuttaa muistoni. Toisaalta niitä ei tulekaan sivuuttaa, vaan pitää ne mielessä tärkeinä kokemuksina, joista on oppinut ja voi edelleen oppia paljon. Otin alun perin tavoitteekseni koostaa teksti sekä positiivisista että negatiivisista kokemuksista – tosin jälkimmäiset dominoivat tekstiä, koska niitä oli huomattavasti positiivisia kokemuksia enemmän. Kirjoitelmani tarkoitus ei ole olla sotaromaani, vaan melko suoraviivainen kannanotto poikkeuksellisiin ja merkittäviin asioihin. Toki olisin voinut sisällyttää tekstiin enemmän kerrontaa tavallisesta arjesta armeijassa kompensoidakseni kirjoitelman antamaa vaikutelmaa kokonaisuudessaan epämiellyttävästä kokemuksesta, mutta korvasin asian mainitsemalla siitä erikseen tässä. Varusmiespalvelukseeni mahtui myös useita hyviä hetkiä ja lukemattomista negatiivisista kokemuksistani huolimatta tai vaihtoehtoisesti niistä johtuen voin todeta, että koitos oli opettavainen, kasvattava ja jopa myönteinen. 

Ensimmäisen kerran julkaisin armeijakertomukseni internetissä vuonna 2006. Kirjoitus synnytti nopeasti yllättävän paljon keskustelua eräillä internetin keskusteluforumeilla, mikä lopulta johti erityisen Jälkipuintia-sivun tekemiseen Armeija-sivustolleni. Kyseisellä sivulla otettiin yleisellä tasolla kantaa keskusteluforumeilla usein esitettyihin asioihin sekä tarkennettiin omia näkökulmiani. Siinä esitettyjen asioiden käsittely oli kuitenkin toteutettu kielellisesti liian arkipäiväisesti muuhun kotisivuni tarjontaan nähden ja asioiden puiminen uhkasi laajuudessaan jo alkaa hallita kotisivujani – sivun täydellinen muokkaus olisi muodostunut liian laajaksi projektiksi, joten päätin lopulta poistaa kyseisen sivun kokonaan. Lisäksi se koostui osittain seikoista (muun muassa käymistäni, aiheeseen liittyvistä sähköpostikeskusteluista), joita en enää kokenut tarpeellisina pitää osana kokonaisuutta. Jälkipuintia-sivu sisälsi kieltämättä paljon tärkeitä ja havainnollistavia piirteitä, mutta sen poistoa ja joidenkin siinä olevien asioiden liittämistä alkuperäiseen kirjoitelmaan tukevia tekijöitä oli sivuston säilyttämistä puoltavia tekijöitä enemmän – ainakin ne olivat merkittävämpiä.

Olen pyrkinyt rajaamaan esittämäni asiat järkevästi jättäen esimerkiksi lukuisia yksittäisiä tapahtumia ja joitakin aiheita käsittelemättä tai syventymättä niihin liikaa, ja kirjoitelmaa onkin lopulta lyhennetty muutamalla kymmenellä jo kirjoitetulla tekstisivulla, koska sisältö uhkasi paisua hallitsemattomaksi ja liian laveaksi kokonaisuudeksi. Niinpä tämä kirjoitelma on loppujen lopuksi tietoisesti erittäin pintapuolinen kerronta/analyysi, joka kuitenkin pyrkii olemaan kokonaisuutena mielekäs ja järkevä. On selvää, että kirjoitukseni ei voi vastata kaikkiin niihin kysymyksiin, joita se lukijassa kenties herättää, eikä se myöskään ole tarkoitus. On mahdotonta kuvata varusmiespalvelustani tyhjentävästi näin lyhyessä tilassa. Olen kuitenkin edelleen erittäin innokas analysoimaan tässä tekstissä käsiteltyjä asioita ja teemoja sekä keskustelemaan niistä, joskaan tarkoitukseni ei ole tehdä sitä internetin välityksellä.

Armeija-aikani poikkeuksellisuus ei ollut ainoa syy tekstin alullepanolle. Ensinnäkin pidän kirjoittamisesta hyvin paljon; se on nautinnollista sinänsä sekä tilanteen mukaan myös terapeuttista. Tuntuu miellyttävältä saada omia ajatuksia paperille (tai tietokoneelle) sekä käsitellä ja muokata niitä. On ilo nähdä, kuinka kirjaimista muodostuu sanoja, sanoista lauseita, lauseista edelleen kappaleita, kunnes koko teksti on tarkastamisen ja hiomisen jälkeen lopulta valmis. Toiseksi, uskon kirjoitukseni olevan iloksi monille muille itseni lisäksi: jos yksikin ihminen saa kirjoituksestani positiivisia tuntemuksia tai ajattelemisen aihetta, se on myös siltä osin ollut kirjoittamisen väärti. Kolmanneksi, sekä kirjoittaminen että lukeminen kehittää aina kykyä ajatella ja hahmottaa asioita, mikä toimi yhtenä kannustavana energiavarana Poikkeukselliset 362 vuorokauttani Vekaranjärvellä -kirjoitusta tehdessäni. Neljänneksi, armeijakirjoitukseni on erittäin mainio lisä kotisivujeni tarjontaan; Armeija-sivustoni lienee yksi laajimpia ja laadukkaimpia suomenkielisiä kokonaisuuksia lajissaan.

Lukiessani nyt vuoden 2002 alokasoppaan ”Komentajan tervehdystä”, minulle tulee väkisin hieman haikea, mutta myös mietteliäs tunne. Silloinen Karjalan prikaatin komentaja, eversti Erkki Nordberg, toteaa varusmiespalvelukseen valmistautuvalle henkilölle tarkoitetussa kirjoituksessaan – jonka vielä ennen palvelukseen astumista luonnollisesti varauksetta hyväksyin – muun muassa seuraavaa: ”Kaiken koulutuksen lähtökohta on, että Te olette täysivaltainen Suomen kansalainen ja Teitä kohdellaan sen mukaisesti sekä ehdottoman tasapuolisesti. Valmiusyhtymässä ei ole yksinkertaisesti varaa eikä tapana simputtaa sotilaita. Palveluksen ja kohtelun suhteen Teillä ei siten ole mitään pelättävää.” Hieman aiheen vierestä todettakoon vielä se mielenkiintoinen seikka, että eläkkeelle vuonna 2006 jääneen Nordbergin olen sittemmin nähnyt monta kertaa viettämässä aikaa eräässä kuppilassa aivan lähellä kotiani Helsingissä – maailma on pieni paikka.

En kuitenkaan ole teennäisen optimistinen sanoessani, että kaikki henkistä tai fyysistä mielipahaa aiheuttaneet asiat olivat omalla tavallaan loppujen lopuksi positiivisia kokemuksia, vaikka ne eivät sellaisilta sillä hetkellä tuntuneetkaan. Olisi tietenkin ollut toivottavaa, että armeija-aikani olisi sujunut kaikilta osin erinomaisesti, mutta erilaiset varusmiespalvelukseni aikana tapahtuneet asiat kuitenkin vahvistivat luonnetta, edistivät yksilöllisyyden arvostusta, avarsivat maailmankuvaa ja antoivat voimaa yrittää entistä enemmän eli tekivät minusta paremman ihmisen. Näistä asioista ei kuitenkaan voi kiittää sen enempää varusmiestovereitani kuin puolustusvoimiakaan, koska kyse on seurausetiikasta eli muiden tarkoitusperistä. Muiden pilkan, syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun tarkoituksena ei tietenkään ollut parantaa edellä mainittuja ominaisuuksiani, vaan yrittää murtaa minut henkisesti. Niin ei kuitenkaan käynyt ja saatoin sotilaspassin käteen saatuani jatkaa eteenpäin yhtä merkittävää ja opettavaista kokemusta rikkaampana.

4.7.2003: ”Reserviin, kohti parempaa elämää, mars!”
 

Takaisin pääsivulle