Valikoituja huvituksia

Jos päädyit tälle sivustolle suoran linkin kautta, suosittelen ensin tutustumaan Armeija-sivuston etusivuun.

Kuten kirjoitelmasta Poikkeukselliset 362 vuorokauttani Vekaranjärvellä käy ilmi, palvelusaikani oli suurelta osin melko epämiellyttävää. Onneksi valo kuitenkin joskus onnistui paistamaan risukasaan myös hyvän huumorin ja poikkeuksellisen hauskan tilannekomiikan muodossa, mikä kevensi tunnelmaa ja antoi piristystä muuten harmaaseen palvelusarkeen. Seuraavassa tuon esille muutaman havainnollistavan esimerkin niistä lukuisista tilanteista, joiden johdosta sai nauraa rentouttavan paljon.

1. Kommelluksia oppilasharjoituksissa

Osana aliupseerikurssia jokainen aliupseerioppilas piti vuorollaan toisille kurssin oppilaille kantahenkilökunnan antamasta aiheesta noin tunnin mittaisen niin sanotun oppilasharjoituksen, jolla oli ensisijaisesti kaksi tarkoitusta: harjoittaa tulevan ryhmänjohtajan taitoja kouluttaa alaisilleen uusi asia sekä kartoittaa potentiaalisia alokaskouluttajia seuraavaa saapumiserää varten.

Jonkun oppilaan pitäessä harjoitusta muut oppilaat eläytyivät alokkaiden rooliin esittämällä tietämättömiä. Harjoituksen pitäjän tuli siis kuvitella muut oppilaat henkilöinä, joille asia olisi uusi ja tuntematon sekä pitää harjoitus sen mukaan. Toisin sanoen oppilasharjoitus simuloi koulutustilannetta alokkaiden kanssa. Meille oli annettu tarkat ohjeet, kuinka harjoitus tulisi pitää, mutta oli tietenkin eri asia toteuttaa kaikki käytännössä. Arvostelussa kiinnitettiin huomiota etenkin koulutuksen muotoon (mallisuoritus, vaiheittain opettaminen, vaiheittain suorittaminen sekä kokonaissuoritukset) ja selkeyteen. On selvää, että aina ennen koulutustapahtumaa jokaista harjoituksen pitäjää myös jännitti enemmän tai vähemmän – olihan kuulijoita aina parikymmentä, mikä varmasti oli uudenlainen tilanne useimmille. Toisaalta oli varottava, ettei harjoitus menisi niin sanotusti pelleilyksi koulutettavien ollessa todellisuudessa samanarvoisia kuin itse kouluttaja ja heidän tietäessä koulutettavasta asiasta suunnilleen yhtä paljon kuin harjoituksen pitäjä. Harjoituksen menestykseen vaikutti siis usea eri seikka, eikä pelkkä henkilökohtainen osaaminen automaattisesti merkinnyt hyvää arvosanaa. Yksikin väärä liike saattoi vaikuttaa kokonaisuuteen negatiivisesti (huumorimielessä positiivisesti). Kyseiset harjoitukset olivat kuitenkin harjoituksia, eikä kenenkään oletettukaan kykenevän antamaan ammattitaitoista koulutusta, vaan edistää omia opetustaitojaan. Kaiken perimmäisenä tarkoituksena olikin harjoituksen pitäjän vahvuuksien ohella tuoda esille tämän kehitystä vaativia ominaisuuksia, joihin saattoi jatkossa panostaa. Useat harjoitukset todistivat sen, että ennen autenttista koulutustilaisuutta on aina hyvä harjoitella, jottei myöhemmin anna oikeille koulutettaville väärää tietoa ja tee itseään lisäksi naurunalaiseksi.

Oppilasharjoituksissa syntyi useita erilaisia huvittavia tilanteita jonkun harjoitusta pitäneen oppilaan tehdessä tahattomasti jotain omaperäistä syystä tai toisesta. Kerran eräs oppilas esimerkiksi kävi hädissään näyttämään erilaisia verryttelyliikkeitä varsinaiseen koulutukseen liittyvien sanojen loppuessa kesken: ”Että näin… Öö.. Noh. Tota. Noniin, sitten vähän venytellään jalkoja.. Mennään kyykkyyn. Näin. Tehkää.” Tämä ei olisi muuten ollut hauskaa, mutta se tapahtui kesken käsikranaattikoulutuksen. Erään toisen aliupseerioppilaan sen sijaan oli tarkoitus opettaa meille lähitaistelutekniikkaa käyttäen hyväksi rynnäkkökivääriä. Tässä harjoituksessa oli erityisen huvittavaa se, että hän aivan tosissaan, itse sitä harjoituksen aikana ilmeisesti ollenkaan tiedostamatta, opetti meille omia, hetken mielijohteesta keksimiään lyöntitekniikoita rynnäkkökiväärillä värittäen lisäksi tuottamaansa tekstiä mielenkiintoisilla vertauskuvilla: ”Sitten on tällainen lyönti. Lyötte niiku sillä aseen perällä täält sivusta. Näin... Eli näin. Sit ei muuta ku laitetaa kasetti kasettisoittimeen ja painetaa playtä.” (kasetti=lipas, kasettisoitin=vihollisen suu, play=?). Myöhemmin ollessani itse aliupseerikurssin kouluttaja, pääsin valvomaan seuraavan saapumiserän aliupseerioppilaiden pitämiä oppilasharjoituksia. Myös jotkin heidän pitämistään oppilasharjoituksista sisälsivät kerrassaan hauskoja piirteitä, joista nyt kerron yhden parhaimmista.

Minä ja eräs toinen alikersantti valvoimme oppilasharjoitusta, jonka aiheena oli ”rynnäkkökivääri ja sen ominaisuudet”. Edellä mainitsemani jännittäminen vaivasi harjoitusta pitänyttä oppilasta selvästi keskivertoa enemmän. Hänen harjoituksensa kulku oli hieman hitaampaa oppilaan puheen ollessa taukonaista ja jäykkää. Jossain vaiheessa eräs harjoituksessa koulutettavana ollut oppilas – joka siis esitti alokasta – päätti kysyä koulutuksen pitäjältä: ”Mikä on se keltainen juttu tuon rynnäkkökiväärin päässä?” Kyseessä oli tietenkin sysäyksenvahvistaja, jonka oikeakin alokas olisi tiennyt muutaman ensimmäisen palveluspäivän jälkeen. Varsinkin aliupseerioppilaan olisi pitänyt tuntea sysäyksenvahvistaja ja sen tarkoitus, vaikka olisi ollut kahden promillen humalassa. Harjoitusta pitänyttä oppilasta kuitenkin jännitti niin paljon, että hän oli niin sanotusti aivan lukossa. Hän seisoi kysymyksen jälkeen hetken ilmeettömänä paikallaan, liikutteli hermostuneesti sormiaan ja silmäili koulutettavia, minkä jälkeen sanoi tahattomasti jotain kohtalaisen hilpeää: ”Öö… Se on… Piipunsupistaja.” Minä ja toinen harjoitusta valvonut alikersantti olimme sekunnin ajan hiljaa, kun aivomme hämmästyneinä käsittelivät juuri tapahtunutta. Sen jälkeen katsoimme vaistomaisesti toisiamme. Vaikka harjoitusta arvioivien johtajien pitäisi olla sivustaseuraajien roolissa ja siten aivan hiljaa aina siihen asti, kunnes antavat harjoituksesta palautteen, naurunpurskahdusta ei yksinkertaisesti voinut mitenkään välttää, vaan oli pakko päästää pari tuhahdusta ulos. Lähellä oli, ettei vieressäni olleen alikersantin nuuskat purskahtaneet hänen suustaan kasvoilleni. Meitä nauratti aivan uskomattoman paljon ja se, että ei olisi saanut nauraa, nauratti vielä enemmän. Minulla oli onneksi sotilaan käsikirja mukanani, jonka taakse piilouduin peittämään hymyäni. Toinen alikersantti yritti ottaa sitä kädestäni käyttääkseen sitä samaan tarkoitukseen, mutta tällä kertaa olin itsekäs, enkä antanut kirjaa. Tilannekomiikka oli sanoinkuvaamatonta, kiitos sysäyksenvahvistajan eli ”piipunsupistajan”. Harjoitus kuitenkin jatkui äskeisestä huolimatta kunnialla loppuun asti; ehkä tilanne hieman laukaisi jännitystä.

2. Puolustusasemissa

Yövyimme lokakuussa 2002 aliupseerikurssimme kanssa metsässä jossain päin Suomea. Kyseessä oli niin sanottu jääkäriharjoitus, josta mieleeni on jäänyt päällimmäisenä kaksi asiaa: taivasalla nukkuminen yön ollessa todella kylmä sekä ehkä yhdet parhaimmista nauruista koko armeija-aikana.

Saavuimme harjoitusalueelle päivällä miehistönkuljetusauton lavalla. Perille päästyämme seuraavat tunnit kuluivat marssiessa paikasta toiseen, kalustoa siirreltäessä ja tulevaa suunniteltaessa. Illansuussa meidän täytyi valmistella hyvät puolustusasemat todennäköisesti seuraavana yönä tapahtuvaa vihollisen hyökkäystä varten. Jokainen muun muassa kaivoi itselleen kakkulapion kokoisella kenttälapiolla itselleen pystypoterot (eli maahan kaivettu kolo, johon aikuinen mies mahtuu seisomaan). Tähän tietenkin kului aikaa neljä tuntia, litra vettä ja tuhat kaloria, eivätkä vähäiset ruokailut luonnollisestikaan korvanneet edes puolta kulutetusta energiamäärästä, joten hermostuneisuus vaivasi varmasti jokaista, mikä edelleen madalsi kynnystä nauraa jollekin älyttömälle asialle. Poteroiden valmistuttua aloimme lisäksi virittää vihollisen varalle puolustuslinjan etumaastoon erilaisia pommeja, joista olimme samana päivänä saaneet pikakoulutuksen. Räjähteet olivat tietenkin harjoitusversioita, joiden tuhovoima vastasi lähinnä jotain uudenvuoden "tykkäriä". Oikeiden taistelumateriaalien käyttö olisi muutenkin todennäköisesti muutamaan kertaan ehtinyt tuhota suurimman osan kurssistamme pommien räjähtäessä käsiin. Käytettävissämme oli kuitenkin muun muassa pommeja, jotka laukesivat jonkun kävellessä niihin viritettyihin, nilkan korkeudella oleviin ansalankoihin. Pommilla ei ollut käytännössä minkäänlaista räjähdysvoimaa, vaan sen teho perustui vihollisen paljastamiseen: lauettuaan puuhun kiinnitetty pommi (”pava”) paukahti voimakkaasti, syöksi muutamia sekunteja tulta ja vihelsi korkealla äänellä tarkoituksenaan valaista maasto ja paljastaa siten sekä vihollisen lähestyminen että sijainti.

Aloittaessamme asentaa kyseisiä pommeja puihin ja virittämään lankoja, aurinko alkoi jo laskea. Ilta hämärtyi nopeasti ja hetken kuluttua oli jo aivan pimeää. Suurin osa pommeista oli onneksi ehditty asentaa ennen pimeää, mutta nyt oli varottava omia askeleita, koska pommeja oli ehditty virittää ympäriinsä, eikä valoa ollut. Taskulamppua ei tietenkään saanut käyttää, koska se saattoi paljastaa oman sijainnin viholliselle, vaan oli pärjättävä kuun heijastamalla auringon valolla. Minä olin jo pommini virittänyt, mutta eräs toinen aliupseerioppilas oli vielä asentamassa yhtä pommia muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Lähettyvilläni oli myös pari muuta oppilasta odottelemassa lisäohjeita. Hetken päästä pommia vielä asentamassa ollut oppilas huusi – aivan kuin kova äänenkäyttö ei olisi paljastanut mahdollisesti lähellä olevalle viholliselle sijaintiamme – muille kuuloetäisyydellä oleville oppilaille, että ”Varokaa! Tää pommi on nyt viritetty!”. Arvata saattaa mitä seuraavaksi tapahtui. Vain pari sekuntia sen jälkeen, kun hän oli huutanut kaikille viimeisen pommin olevan asennettu, hän itse käveli sen laukaisulankaan (henkilö itse tosin väitti aina kävelleensä jonkin toisen pommin laukaisimeen, mutta se ei loppujen lopuksi ole oleellista). Seuraavaksi täysi hiljaisuus ja pimeys rikkoontui, kun kuului voimakas pamaus, metsä hänen ympärillään alkoi loistaa kirkkaammin kuin keskipäivällä ja ääni oli kuin vappukarkeloissa. Katsoin hänen suuntaansa ja näin hänen vain kangistuneen paikoilleen ja seisovan kuin Uuno Turhapuro kipinöiden alla keskellä metsää. Samalla aloin nauraa niin paljon, että pystyin hädin tuskin hengittämään. Kaikki elämän murheet unohtuivat vähäksi aikaa kertaheitolla. Kun tulisuihku ja vihellys loppujen lopuksi päättyi, olin maassa kokoamassa itseäni, mutta se oli vaikeaa. Saatoin vain nauraa suunnattomasti, eikä siitä meinannut tulla loppua. Aina silloin tällöin armeija-aikanani muistelin tapausta ja se nosti aina hymyn kasvoilleni. Vielä varusmiespalveluksen viimeisinä päivinäkin paikalla olleet muistivat kirkkaasti seuraavan: ”Varokaa! Tää pommi on nyt viritetty!” Pam!

3. "Spol-AUK"

Eli sotilaspoliisialiupseerikurssi. Spol-AUK ei kuitenkaan ollut kurssimme keskuudessa pelkkä lyhenne, vaan myös hokema. Aliupseerikurssin lopussa, joulukuussa 2002, kun monet lisäkseni olivat havainneet, että kaikki toimet, oli kyse sitten kenttäradion käyttövalmiuteen asettamisesta tai auton käyntiin laittamisesta, eivät aina sujuneet käytännössä niin mallikkaasti kuin teoriassa oli suunniteltu. Loppusotamme (Virma 02) aikana, kun mikä tahansa asia meni vähänkään pieleen, totesin vain ääneen "Spol-AUK". Se oli varsin tyhjentävä kommentti kuvaamaan kyseessä olevan tilanteen toivottomuutta ja nopeasti monet muutkin ymmärsivät, kuinka osuva lausahdus se olikaan. Spol-AUK-hokema syntyi kuitenkin vasta aliupseerikurssimme viimeisinä päivinä, mutta jälkeen päin sitä saattoi soveltaa lukemattomiin aikaisempiin tapahtumiin. Kun esimerkiksi sotilaspoliisijääkäreillä oli ollut loppusodassa käytössään uudet maasturit ja moottoripyörät, meidän aliupseerikurssillamme oli ollut muutama UAZ. "Spol-AUK." Kun luutnantti näyttää, miten käsikranaatti heitetään rakennuksen ovesta sisään ja aliupseerioppilas tekee saman perässä, pommi osuukin oven karmiin ja tipahtaa heittäjän jalkoihin. "Spol-AUK." Kun saattueeseen kuuluva pakettiauto pysähtyy nopeasti "tilanteen ollessa päällä" tarkoituksenaan jättää suojaustehtävään ripeästi pyrkivät sotilaspoliisit pois kyydistä, autossa olleet iltapalamme leviävät oven auettua pitkin katua. "Spol-AUK."

Tällaisia asioita tapahtui vähän väliä, eikä niitä kaikkia voi mitenkään muistaa. Yhden tapauksen muistan kuitenkin hyvin. Olimme Utissa harjoittelemassa hyökkäystä rakennukseen. Suunnitelmat hyökkäystä varten olivat tietenkin todella hienot, eikä mikään voinut niiden mukaan mennä pieleen. Arvasin kuitenkin jo etukäteen, että jokin tulee estämään täydellisen, edes hyvän, suorituksen. Jotkut oivalsivat silti vasta käytännössä, että kaikki ei suju yhtä tyylikkäästi ja virheettömästi kuin toimintaelokuvissa. Vaikka eräs, omalla erikoisella tavallaan yli-innokas spol-aliupseerioppilas joskus muistuttikin kaikkia olevansa jonkinasteinen taituri matematiikassa, hänkään ei sentään hallinnut kaaosteoriaa. Yritin turhaan muutamalla eri kerralla vakuutella asiaa hänelle: "Hienot suunnitelmat, mut mikset voi uskoo et tollaset nippelisuunnitelmat on ihan turhia. Mitäs jos toi sun tohon piirtämä äijä joutuukin kesken taistelun siirtymään johonkin toiseen paikkaan ja esimerkiksi toi ovi, josta toisen ryhmän pitäis rynnäköidä, on lukossa. Ja mitä jos toi yks jääkäri kuoleekin ennen aikojaa?" Hän vastaa: "Ei kato tää just sillee mietitty ettei mitää ongelmii pitäis tulla. Jos esimerkiksi toi ryhmän perimmäinen jätkä kuolee niin sit sen edessä olevasta tulee viiminen." "Just. Selvä."

Aliupseerikurssi oli kyseistä harjoitusta varten jaettu pariin ryhmään. Toinen harjoitteli rynnäköimistä, toinen katsoi toisen ryhmän suoritusta. Pääsin jälleen todistamaan koomista näkyä. Ryhmän, jonka koko oli vähän alle kymmenen henkilöä, oli tarkoitus rynnäköidä ikkunan kautta taloon, hajaantua talon sisällä ja tappaa viholliset. Tämä tapahtuisi seuraavasti: Ensin heitetään savupommi talon lähettyville, mikä estää puolustajia näkemästä hyökkääjien siirtymisen kohti taloa. Tämän jälkeen jonon ensimmäinen sotilaspoliisi juoksee avonaisen ikkunan alle kyykkyyn, jotta muut voivat helposti hypätä talon sisälle ikkunan alla olevan henkilön avustuksella. Kun kaikki ovat päässeet sisään, ryhmä hajaantuu ja tappaa viholliset, minkä jälkeen poistuu ripeästi paikalta. Mission accomplished.

Vuorossa olevan ryhmän – johon itsekin kuuluin – oli aika aloittaa harjoitus. Ryhmä seisoi tiiviissä jonossa läheisen ladon seinän vieressä tiiviissä jonossa. Tähän asti kaikki meni niin kuin oli suunniteltu (eli kun mitään ei vielä ollut tehty). Seuraavaksi yksi sotilaspoliiseista otti savupommin ja heitti sen kohti taloa, johon oli tarkoitus hyökätä. Valitettavasti heitto ei kuitenkaan ollut kovin tarkka ja kaiken lisäksi tuuli kääntyi hyökkääjien kannalta epäedulliseen suuntaan, joten savusta oli siis lähinnä vain haittaa. Ryhmän oli kuitenkin yritettävä jatkaa. Jonon ensimmäinen juoksi ikkunan alle valmiina auttamaan muita sisälle. Pari ensimmäistä rynnäköijää pääsikin sisälle, mutta sitten erään henkilön "penetroituminen" epäonnistui ja ikkunan alle syntyi tukos. Onneksi tukos purkaantui hetken pyörimisen jälkeen ja kaikki pääsivät sisälle. Talon sisältä alkoi kuulua aseiden pauketta. "Tuli seis!", kuului hetken päästä harjoitusta pitäneen kouluttajan huuto. Sisällä olleet aliupseerioppilaat tulivat takaisin pihalle, minkä jälkeen joku ryhmästämme sanoi eräälle toiselle ryhmäläiselle: "Ei helvetti! Mitä sä omia oikee ammut!" "En mä nähny siellä pimees mitää, mä luulin et sä olit vihollinen." "Spol-AUK."

Jos harjoitukset olivat näin hauskoja, en edes uskalla ajatella, kuinka pelottavaa oikea sota olisi.
 

Takaisin pääsivulle