Rambo IV – elämys elokuvateatterissa

Huom. Tällä sivulla oleva teksti sisältää merkittävästi juonipaljastuksia kyseisestä elokuvasta.

”Rambo IV on kaikesta spektaakkelimaisuudestaan ja ennakkohehkutuksestaan huolimatta enintään keskinkertainen elokuva. Stallone herätti Rambo-sarjan neljännellä osalla supersankarin henkiin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta jälkikäteen voidaan kysyä, oliko se ollenkaan mielekästä. Burmassa viatonta kansaa kohtaan armeijan suorittamia, äärimmäisen väkivaltaisia puhdistuksia esitetään lähietäisyydeltä yltiöpäisesti – sekä naisia että lapsia tapetaan brutaalisti –, minkä tarkoituksena on ilmeisesti manipuloida katsoja vihaamaan kyseistä hirmuhallintoa. Katsomossa tuntee itsensä valitettavan avuttomaksi seuratessaan siviilien teurastusta, ja Rambon astuessa kuvaan heikompien puolustamiseksi ensin perinteinen taljajousi ja myöhemmin 50-millinen konekivääri käsissään katsoja voikin virvokkeistaan nautiskellen kannustaa sankariaan pahan kukistamisessa: yhteishenki on voimakas ja tunnelataus melkoinen. Elokuvan toimintakohtaukset ovat kieltämättä melko vauhdikkaita ja mukaansatempaavia, mutta niille on annettu aivan liian suuri siivu elokuvasta. Varsinainen juoni – jos sellaista haluaa etsiä – peittyy kaiken räiskeen, paukkeen ja ruumiinosien alle, eikä Stallone onnistu tarjoamaan loppujen lopuksi mitään uutta. Elokuvalle voi antaa siten surutta yhden tähden viidestä. Rambo-fanit kunnioittakoon tuotosta halutessaan enemmän.”

Yllä oleva teksti ei ollut lainaus mistään, vaan itse kirjoittamani (tätä sivustoa varten luotu) sarkastinen kuvaus tavanomaisesta snobi-arvostelusta, jossa tyypillinen kriitikko pyrkii omasta mielestään nokkelin sanankääntein todistamaan uusimman Rambo-elokuvan luolamiesmäisyyden ja merkityksettömyyden pitäen sitä ainoastaan tyhjänpäiväisenä viihteenä. Kriitikko, joka kykenee todellisuudessa pelkästä periaatteesta hehkuttamaan lähinnä Aki Kaurismäen mustavalkoelokuvien abstrakteja teemoja yrittäen samalla tehdä itsestään kultivoitunutta elokuvien harrastajaa. Minä en siten osittain protestimielessä aio kirjoittaa elokuvasta arvostelua, mutta sen sijaan haluan kertoa erittäin antoisasta elokuvaillastani John Rambon Suomen ensi-illassa helmikuussa 2008.

Mainittaakoon alkajaisiksi, että olen – kuten Perustietoa itsestäni -sivustolta käy ilmi – suuri Sylvester Stallone -fani, eivätkä hänen tunnetuimmat elokuvansa tee poikkeusta. Rambo- ja Rocky-elokuvat ovat mielestäni yksiselitteisesti ilmiömäisiä, joita ilman elämäni olisi ollut huomattavasti sisällöttömämpää, tylsempää, kurjemaa ja tunteettomampaa. Osaan kyseiset elokuvasarjat ulkoa etu- ja takaperin – ja olen ylpeä esittäessäni tämän sivistymättömyyden ilmentymän itsessäni. Tätä taustaa vasten hurmos oli melkoinen ja suorastaan epätodellinen, kun aivan legendaarisen Rambo-sarjan neljännen osan ensi-ilta lähestyi; olihan edellisen osan ilmestymisestä jo kaksikymmentä vuotta ja ensimmäisen osan ilmestymisestä niin kauan, etten ollut edes syntynyt, mutta pääosaa näyttelisi edelleen voittamaton ja kuolematon Sylvester Stallone.

Helsinki, Tennispalatsi 1:n katsomo perjantaina 22.2.2008 klo 21

- Troop leader to Raven, talk to me, Johnny.

Istun hyvissä ajoin ennen elokuvan alkua miltei keskellä katsomoa iso rasia popcornia ja vesipullo vieressäni. En kuitenkaan vielä koske niihin, koska haluan aloittaa niiden nauttimisen vasta elokuvan alkaessa. Viralliseen H-hetkeen on aikaa viisitoista minuuttia. Odotellessani katselen ympärilleni ja havainnoin, kuinka teatterisaliin tulee pikkuhiljaa lisää ihmisiä. Tarkastelen huvikseni, minkälaisista ihmisistä yleisö koostuu. Suurin osa elokuvaa katsomaan tulleista on 20–30-vuotiaita miehiä, mutta joukossa on myös yllättävän paljon samanikäisiä naisia, joista enemmistön voidaan tosin olettaa olevan vain poikaystäviensä mukaan kutsumia (painostettuja) seuralaisia – ainakin useat naisista kävelevät saliin miehen johdolla ja istuutuvat tämän viereen (tunnustettakoon, että olen raahannut myös oman ex-tyttöystäväni katsomaan Ramboa hänen jonkinasteisesta vastustuksestaan huolimatta). Tämän täytyy kieliä miesten jonkinlaisesta alkukantaisesta tarpeesta demonstroida naisille stereotyyppistä miehekkyyden huipentumaa: Sylvester Stallone ja edelleen Rambo ovat nykypäivänä erinomaisia siihen tarkoitukseen. Yhtään ajattelevaisempi ihminen ei nimittäin voi olettaa naispuolisen henkilön periaatteessa olevan ollenkaan kiinnostunut Rambon kaltaisesta elokuvasta varsinkaan, kun jo siitä nähdyt mainokset ovat paljastaneet sen sisältävän paljon rajua väkivaltaa. Tämä riski on kuitenkin laskelmoitu, tässä tapauksessa jopa väheksytty: väkivallasta voi hyvällä omallatunnolla nauttia silloin, kun hyvä käyttää sitä pahan kukistamiseen pakon edessä. Sitä paitsi elokuva ei ole pelkkää toimintaa, vaan sen alta kumpuaa myös mielenkiintoinen henkilötarina, mikä tosin edellyttää aikaisempien Rambo-elokuvien tuntemusta.

Kello käy ja saliin tulee lisää väkeä. Seuraavaksi ovesta astuu sisään parinkymmenen hengen, jälleen nuorista miehistä koostuva seurue. Sen kukin jäsen on sonnustaunut mustaan kiharaan peruukkiin, jota ympäröi punainen, pään takaosasta solmittu nauha. On seurueen tarkoitusperissä ripaus itseironiaa tai ei, tunnelma joka tapauksessa nousee entisestään. Itsellänikin on yllä Rambo-t-paita, jonka olin voittanut aikaisemmin samalla viikolla NRJ-radiokanavan Rambo-kilpailusta. Luulin, että tällaista elokuvailtaan liittyvää pukeutumiskoodia noudatetaan vain Tähtien sota ja Harry Potter -elokuvien ensi-illoissa. Ramboa varten ei sentään joutunut perustamaan leiriä elokuvateatterin ulkopuolelle kuukautta aiemmin.

Klo 21:15

- They drew first blood, not me.

Tälle kellonlyömälle elokuva on määrätty alkavaksi. Suurelta valkokankaalta pitää kuitenkin tavan mukaan ensin seurata useita mainoksia erilaisista tuotteista ohjelmistoon tulevien elokuvien trailereihin. Aika tuntuukin kuluvan niitä katsoessa todella hitaasti: päästäkää Rambo jo irti, kiitos.

Noin klo 21:30

- Adriaaaaaaan!

Korjaan:

-Nothing is over! Nothing! You just don’t turn it off!

Loputtomilta tuntuvien mainosten jälkeen valkokangas vihdoin pimenee. Mainosten aikana salissa ollut hämärä valaistus himmennetään kokonaan pois. Kasvoilleni nousee hymy, enkä ole edes varma, onko se täysin tahaton ele vai hieman periaatteellinen osoitus loputtoman pitkältä tuntuneen odotuksen päättymiselle. Sen muutaman sekunnin hiljaisuuden aikana tunnelma on odottava ja samalla melko jännittynyt, mutta epäilemättä äärimmäisen positiivinen. Pulssi tuntuu tavanomaista tiheämpänä ja koko kehoa hieman kihelmöi ainutlaatuisella tavalla. Tätä hetkeä on odotettu jo tarpeeksi kauan.

Elokuva alkaa!

Burman kansansortoa esittelevän alkukohtauksen jälkeen valkokankaalle ilmestyy "sotilas-fontilla" kirjoitettu punainen teksti "John Rambo", jolloin yleisö alkaa viheltää ja huutaa. Tämän legendaarisen tunteen ihmiset ovat kokeneet viimeksi 1980-luvun lopulla ja monet kanssani nyt ensimmäistä kertaa. Tunnelma nousee entisestään ja on jopa taianomainen. Juuri kuultua yleisön suosionosoitusta seuraa mainio jatkumo Rambon elosta yhdessä luonnon kanssa totuttuun tapaan. Hänet on nähty aikaisemmissa osissa kaivoksessa kiviä louhimassa sekä luostarissa osallistumassa rakennustalkoisiin; tällä kertaa Rambo käsittelee myrkkykäärmeitä Thaimaan metsissä, mikä korostaa hänen yhteyttään luonnonhelmaan. Tällaiset yksityiskohdat ovat tärkeitä Rambo-fanille ja innostun entisestään elokuvan katsomisesta. Elokuvan etenemiskaavan voi olettaa jo kahden edellä mainitun seikan perusteella olevan melko ennalta arvattava (intro, luonto, konflikti, perääntyminen, osallistuminen, kärsimys, voitto sekä punaisen langan tunteikas kertaus), mutta kun asiaan ei suhtaudu liiallisella vakavuudella, vaan eläytyy legendaariseen, kauan odotettuun tarjontaan täysin siemauksin, tunne on vain ja ainoastaan positiviinen, suorastaan hullaannuttava.

Elokuvan seuraaminen on erittäin nautinnollista. En varmasti ole ainoa henkilö katsomossa, joka odottaa näkevänsä Rambon toiminnassa pitkän tauon jälkeen: kun Rambo ensimmäisen kerran tarttuu aseeseen ja eliminoi sillä hieman ohimennen mutta näyttävästi odottamattomassa tilanteessa muutaman pahan esikuvan, yleisö voi todeta, että parikymmentä vuotta vanhempi Rambo on edelleen terässä, jopa paremmassa kuin aikaisemmin. Ihmiset huomaavat tämän ja osoittavat elävälle legendalle jälleen suosiotaan viheltäen ja huutaen, enkä voi tässä vaiheessa enää olla itsekään osallistumatta siihen. On hienoa, että ideaalitilanteessa on sallittua hehkuttaa muutakin kuin jääkiekkoilijoiden nyrkkitappeluita oluttuoppi kädessä tai Formula 1 -kuljettajien edesottamuksia Markku from Finland -ystävien parissa (kyllä, se oli sarkasmia sydämeni pohjasta).

Rambo on kuitenkin päättänyt pysyä sodista lopullisesti erossa ja pyrkii vielä entistäkin sulkeutuneempana persoonana löytämään elämälleen edes jonkinlaista henkilökohtaista harmoniaa kaikkien häntä katkeroittaneiden kokemusten jälkeen. Hän on asettunut aloilleen ja toimii nykyään (käärmeiden pyydystämisen ohella) kyläläisiä paikasta toiseen kuljettavana vene-miehenä ("boat-man"), joksi häntä elokuvassa pilkallisesti kutsutaan. Hän ei jaksa enää välittää vakavista ihmishenkiä vaativista konflikteista, tässä tapauksessa edellä mainitusta Burman kansansorrosta, vaan keskittyy omaan elämään ja kehottaa muitakin tekemään niin. Hänen suhtautumisensa toisen auttamiseen on muuttunut melko kyyniseksi, eikä Burmaan Rambon opastuksella matkustavan kirkon avustustyöntekijöiden ryhmä saa hänen mieltään muuttumaan pitkän suostuttelunkaan jälkeen kaikkiin mahdollisiin tunneseikkoihin vetoamisesta huolimatta: - You live so close to what's going on over there. Doesn't it bother you at all? - It's not my business.

Kun kyseinen avustusseurue joutuu myöhemmin sotilasjuntan tyrannian kynsiin kesken jumalanpalvelusten, ja kirkkokunnan edustaja saapuu kertomaan huonot uutiset Rambolle tämän vaatimattoman puumajan luo, alkaa ensin taistelu hänen itsensä kanssa. Seuraa hieno kohtaus, jossa Rambo takoo kipinöiden, hien, tulen ja savun keskellä hämärässä pajassaan yön kajossa isokokoisen puukon (tai sapelin), jota voidaan helposti pitää jo osana hänen persoonaansa. Stallone puhuu jo valmiiksi tunnelmallisen kohtauksen päälle ylikorostetun matalalla äänellä ja hitaalla tempolla – sillä tutulla tasolla, että sanoista ei tahdo saada selvää – dramaattisen musiikin soidessa taustalla: - You know what you are… What you’re made of... War is in your blood… When your pushed, killing's as easy as breathing…

Tämän jälkeen katsomossa kuuluu hyvästä syystä jälleen huutoa ja vihellystä, nyt vielä intensiivisemmällä tasolla kuin aikaisemmin: Rambo on taas vauhdissa, eikä mikään voi pysäyttää häntä!

Katsojalle elokuvan alussa syntynyt epätietoisuus Rambon tarmokkuudesta kohdata vihollinen on mennyttä, eikä katsojan tarvitse enää miettiä, millaista jälkeä syntyy, kun John Rambo tulee myöhemmin ottamaan ohjat käsiinsä. Hänen kykynsä taistelutilanteessa on opittu tuntemaan aikaisemmista Rambo-elokuvista ja jokainen teatterissa oleva Rambo-fani vaistoaa, että nyt rima tullaan asettamaan vielä korkeammalle – tasolle, jota ei enää ylitä edes Rambo itse.

Live for nothing, or die for something!

Toimintakohtaukset ovat todella raaoista kohtauksistaan huolimatta kertakaikkiaan fantastisia. Kuten todettu, kyseessä ei ole elokuva-arvostelu, mutten voi jättää mainitsematta, että Stallonen ohjaus, elokuvan nopeat leikkuut, nerokkaat kuvakulmat, mainiot tehosteet, säästelemättömyys räjähteissä ja panosten käytössä, hektisyys, loistavat taustamusiikit, erinomainen äänimaailma ylipäänsä (yhdistettynä tässä tapauksessa elokuvatetterin muhkeisiin bassoihin) sekä erityisesti Rambon 2000-luvun asenne yhdessä ensi-ilta-hurmoksen kanssa ovat yksiselitteisesti tajunnanräjäyttäviä.

Pari kertaa elokuvan aikana yleisössä kuuluu myös vilpitöntä naurua, koska tietyt Rambon suoritukset yhdessä Stallonen olemuksen kanssa saavat jopa koomisia piirteitä. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun Rambo onnistuu räjäyttämään atomeiksi taivaantuuliin häntä takaa-ajavan sotajoukon asettamalla toisen maailmansodan aikana maahan Burman metsiin pudotetun, räjähtämättömäksi jääneen pommin kupeeseen miinan, joka räjähtäessään laukaisee myös kyseisen pommin, mistä seuraa pienen ydinlatauksen kokoinen tuho. Vastaavanlaisen reaktion yleisössä aiheuttaa myös Rambon siirtyminen aikaisemmissa elokuvissa käytetyistä kevyemmistä käsiaseista raskaansarjan konekivääreihin (kuva yllä) – jonka tähtäimessä ovat kuitenkin edelleen ihmiset. Naurussa on kuitenkin mukana myös jonkinlaista itseen kohdistuvaa kritiikkiä, mutta samalla selvä tunnustuksen vivahde herra Stallonelle, mitä on todella vaikea kieltää itseltään: "Järkeni käskee olla arvostamatta tällaista, mutten mahda itselleni mitään", oma mieli antautuu. Pahimmankaan kriitikon on loppujen lopuksi vaikea olla myöntämättä Sylvester Stallonen olevan ainoa lajiaan: Hän on näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on vuosikymmenten aikana älyllään ja karismallaan luonut yli kaiken mielikuvituksen menevän uran, tyylin, imagon ja persoonan sekä synnyttänyt kaksi maailmankuulua hahmoa, Rockyn ja Rambon. Maailma olisi ollut todella tyhjä paikka ilman häntä. Stallone on nero.

- What do you say, John? - Fuck'em!

Elokuvan kliimaksi eli tässä tapauksessa lopputaistelu, jossa Rambo taistelee kaikkensa antavana sotilaana yhdessä palkkasotureiden ja kapinallisten kanssa armeijaa vastaan, on yksiselitteisesti huikea. Parempaa toimintakohtausta ei ole kenties koskaan nähty ja on vaikea kuvitella, kuinka kokonaisuutta voisi enää parantaa. Yritän olla pyörtymättä ennen elokuvan päättymistä, koska haluan nauttia loppuun asti. En edes yritä kuvata kokemaani nyt sanoin, sillä se on koettava itse.

Loppukohtauksessa edetään sangen tunteikkaalle tasolle, kun Rambo palaa vihdoin ja viimein juurilleen kotiin Amerikkaan isänsä omistamalle maatilalle. On kohtalaisen tyhjentävää katsoa hänen kävelevän preerialla levollinen ilme kasvoillaan jo ensimmäisestä Rambo-elokuvasta tutun teeman soidessa taustalla. Ympyrä on sulkeutunut, minkä voi ymmärtää ainoastaan Rambon sielunelämään vuosien saatossa tutustunut Rambo-fani.

Lopputekstien alkaessa osa katsomossa olleista ihmisistä käy seisomaan ja taputtamaan. Onnistun lähes aina hallitsemaan oman mieleni ympäristöstä riippumatta, mutta tämänkertaista voimakasta yhteishenkeä ja Rambo-hehkutusta en voi edes periaatteesta jättää väliin, kun yhdyn suosionosoituksiin: Ylös penkistä ablodeja varten!

Kyseinen ensi-ilta oli yksiselitteisesti paras elokuvakokemukseni. Mainittakoon vielä lopuksi, että annan elokuvalle viisi tähteä viidestä.

Takaisin pääsivulle