|
Rambo IV – elämys elokuvateatterissa ![]() ”Rambo
IV on kaikesta spektaakkelimaisuudestaan ja ennakkohehkutuksestaan
huolimatta enintään
keskinkertainen elokuva. Stallone herätti Rambo-sarjan
neljännellä osalla
supersankarin henkiin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta
jälkikäteen
voidaan kysyä, oliko se ollenkaan mielekästä. Burmassa
viatonta kansaa kohtaan armeijan suorittamia,
äärimmäisen
väkivaltaisia puhdistuksia
esitetään lähietäisyydeltä
yltiöpäisesti –
sekä naisia että lapsia tapetaan
brutaalisti –,
minkä tarkoituksena on ilmeisesti manipuloida katsoja vihaamaan
kyseistä hirmuhallintoa. Katsomossa tuntee itsensä
valitettavan avuttomaksi seuratessaan siviilien teurastusta, ja Rambon
astuessa kuvaan heikompien
puolustamiseksi ensin perinteinen taljajousi ja myöhemmin
50-millinen
konekivääri käsissään
katsoja voikin virvokkeistaan nautiskellen kannustaa sankariaan pahan
kukistamisessa: yhteishenki on voimakas ja tunnelataus melkoinen.
Elokuvan toimintakohtaukset
ovat kieltämättä melko vauhdikkaita ja
mukaansatempaavia, mutta niille on
annettu aivan liian suuri siivu elokuvasta. Varsinainen juoni –
jos
sellaista haluaa etsiä –
peittyy
kaiken räiskeen, paukkeen ja ruumiinosien alle, eikä Stallone
onnistu tarjoamaan
loppujen lopuksi mitään uutta. Elokuvalle voi antaa siten
surutta yhden tähden
viidestä.
Rambo-fanit kunnioittakoon tuotosta halutessaan
enemmän.” Yllä oleva teksti ei ollut lainaus mistään, vaan itse kirjoittamani (tätä sivustoa varten luotu) sarkastinen kuvaus tavanomaisesta snobi-arvostelusta, jossa tyypillinen kriitikko pyrkii omasta mielestään nokkelin sanankääntein todistamaan uusimman Rambo-elokuvan luolamiesmäisyyden ja merkityksettömyyden pitäen sitä ainoastaan tyhjänpäiväisenä viihteenä. Kriitikko, joka kykenee todellisuudessa pelkästä periaatteesta hehkuttamaan lähinnä Aki Kaurismäen mustavalkoelokuvien abstrakteja teemoja yrittäen samalla tehdä itsestään kultivoitunutta elokuvien harrastajaa. Minä en siten osittain protestimielessä aio kirjoittaa elokuvasta arvostelua, mutta sen sijaan haluan kertoa erittäin antoisasta elokuvaillastani John Rambon Suomen ensi-illassa helmikuussa 2008. Mainittaakoon alkajaisiksi, että olen – kuten Perustietoa itsestäni -sivustolta käy ilmi – suuri Sylvester Stallone -fani, eivätkä hänen tunnetuimmat elokuvansa tee poikkeusta. Rambo- ja Rocky-elokuvat ovat mielestäni yksiselitteisesti ilmiömäisiä, joita ilman elämäni olisi ollut huomattavasti sisällöttömämpää, tylsempää, kurjemaa ja tunteettomampaa. Osaan kyseiset elokuvasarjat ulkoa etu- ja takaperin – ja olen ylpeä esittäessäni tämän sivistymättömyyden ilmentymän itsessäni. Tätä taustaa vasten hurmos oli melkoinen ja suorastaan epätodellinen, kun aivan legendaarisen Rambo-sarjan neljännen osan ensi-ilta lähestyi; olihan edellisen osan ilmestymisestä jo kaksikymmentä vuotta ja ensimmäisen osan ilmestymisestä niin kauan, etten ollut edes syntynyt, mutta pääosaa näyttelisi edelleen voittamaton ja kuolematon Sylvester Stallone.
Helsinki, Tennispalatsi 1:n katsomo perjantaina 22.2.2008 klo 21 -
Troop
leader to Raven, talk to me, Johnny. Istun
hyvissä ajoin ennen elokuvan alkua miltei keskellä katsomoa
iso rasia popcornia ja
vesipullo vieressäni.
En kuitenkaan vielä koske niihin, koska haluan aloittaa niiden
nauttimisen
vasta elokuvan alkaessa. Viralliseen H-hetkeen on aikaa viisitoista
minuuttia. Odotellessani katselen ympärilleni ja havainnoin,
kuinka
teatterisaliin tulee
pikkuhiljaa lisää ihmisiä. Tarkastelen huvikseni,
minkälaisista
ihmisistä yleisö koostuu.
Suurin osa elokuvaa katsomaan tulleista on 20–30-vuotiaita
miehiä, mutta
joukossa on myös yllättävän paljon
samanikäisiä naisia, joista enemmistön voidaan tosin
olettaa olevan vain poikaystäviensä mukaan kutsumia
(painostettuja)
seuralaisia –
ainakin useat naisista kävelevät saliin miehen
johdolla ja istuutuvat tämän viereen (tunnustettakoon,
että olen raahannut myös oman
ex-tyttöystäväni
katsomaan Ramboa hänen jonkinasteisesta vastustuksestaan
huolimatta). Tämän täytyy kieliä miesten
jonkinlaisesta alkukantaisesta tarpeesta demonstroida naisille
stereotyyppistä miehekkyyden huipentumaa: Sylvester Stallone ja
edelleen Rambo ovat
nykypäivänä
erinomaisia siihen tarkoitukseen. Yhtään ajattelevaisempi
ihminen ei nimittäin voi olettaa naispuolisen henkilön
periaatteessa olevan ollenkaan kiinnostunut Rambon
kaltaisesta elokuvasta varsinkaan, kun jo siitä nähdyt
mainokset
ovat paljastaneet sen sisältävän paljon rajua
väkivaltaa. Tämä riski on kuitenkin laskelmoitu,
tässä
tapauksessa jopa väheksytty: väkivallasta voi
hyvällä omallatunnolla nauttia silloin, kun hyvä
käyttää sitä pahan kukistamiseen pakon
edessä. Sitä paitsi elokuva ei ole pelkkää
toimintaa, vaan sen alta kumpuaa myös mielenkiintoinen
henkilötarina, mikä tosin edellyttää aikaisempien
Rambo-elokuvien tuntemusta. Kello käy ja saliin tulee lisää väkeä. Seuraavaksi ovesta astuu sisään parinkymmenen hengen, jälleen nuorista miehistä koostuva seurue. Sen kukin jäsen on sonnustaunut mustaan kiharaan peruukkiin, jota ympäröi punainen, pään takaosasta solmittu nauha. On seurueen tarkoitusperissä ripaus itseironiaa tai ei, tunnelma joka tapauksessa nousee entisestään. Itsellänikin on yllä Rambo-t-paita, jonka olin voittanut aikaisemmin samalla viikolla NRJ-radiokanavan Rambo-kilpailusta. Luulin, että tällaista elokuvailtaan liittyvää pukeutumiskoodia noudatetaan vain Tähtien sota ja Harry Potter -elokuvien ensi-illoissa. Ramboa varten ei sentään joutunut perustamaan leiriä elokuvateatterin ulkopuolelle kuukautta aiemmin. Klo 21:15 - They drew first blood, not me. Tälle kellonlyömälle elokuva on määrätty alkavaksi. Suurelta valkokankaalta pitää kuitenkin tavan mukaan ensin seurata useita mainoksia erilaisista tuotteista ohjelmistoon tulevien elokuvien trailereihin. Aika tuntuukin kuluvan niitä katsoessa todella hitaasti: päästäkää Rambo jo irti, kiitos. Noin
klo 21:30 - Adriaaaaaaan! Korjaan: -Nothing is over! Nothing!
You just
don’t turn it off! Loputtomilta tuntuvien mainosten jälkeen valkokangas vihdoin pimenee. Mainosten aikana salissa ollut hämärä valaistus himmennetään kokonaan pois. Kasvoilleni nousee hymy, enkä ole edes varma, onko se täysin tahaton ele vai hieman periaatteellinen osoitus loputtoman pitkältä tuntuneen odotuksen päättymiselle. Sen muutaman sekunnin hiljaisuuden aikana tunnelma on odottava ja samalla melko jännittynyt, mutta epäilemättä äärimmäisen positiivinen. Pulssi tuntuu tavanomaista tiheämpänä ja koko kehoa hieman kihelmöi ainutlaatuisella tavalla. Tätä hetkeä on odotettu jo tarpeeksi kauan. Elokuva alkaa!
Burman kansansortoa esittelevän alkukohtauksen jälkeen valkokankaalle ilmestyy "sotilas-fontilla" kirjoitettu punainen teksti "John Rambo", jolloin yleisö alkaa viheltää ja huutaa. Tämän legendaarisen tunteen ihmiset ovat kokeneet viimeksi 1980-luvun lopulla ja monet kanssani nyt ensimmäistä kertaa. Tunnelma nousee entisestään ja on jopa taianomainen. Juuri kuultua yleisön suosionosoitusta seuraa mainio jatkumo Rambon elosta yhdessä luonnon kanssa totuttuun tapaan. Hänet on nähty aikaisemmissa osissa kaivoksessa kiviä louhimassa sekä luostarissa osallistumassa rakennustalkoisiin; tällä kertaa Rambo käsittelee myrkkykäärmeitä Thaimaan metsissä, mikä korostaa hänen yhteyttään luonnonhelmaan. Tällaiset yksityiskohdat ovat tärkeitä Rambo-fanille ja innostun entisestään elokuvan katsomisesta. Elokuvan etenemiskaavan voi olettaa jo kahden edellä mainitun seikan perusteella olevan melko ennalta arvattava (intro, luonto, konflikti, perääntyminen, osallistuminen, kärsimys, voitto sekä punaisen langan tunteikas kertaus), mutta kun asiaan ei suhtaudu liiallisella vakavuudella, vaan eläytyy legendaariseen, kauan odotettuun tarjontaan täysin siemauksin, tunne on vain ja ainoastaan positiviinen, suorastaan hullaannuttava. Elokuvan seuraaminen on erittäin nautinnollista. En varmasti ole ainoa henkilö katsomossa, joka odottaa näkevänsä Rambon toiminnassa pitkän tauon jälkeen: kun Rambo ensimmäisen kerran tarttuu aseeseen ja eliminoi sillä hieman ohimennen mutta näyttävästi odottamattomassa tilanteessa muutaman pahan esikuvan, yleisö voi todeta, että parikymmentä vuotta vanhempi Rambo on edelleen terässä, jopa paremmassa kuin aikaisemmin. Ihmiset huomaavat tämän ja osoittavat elävälle legendalle jälleen suosiotaan viheltäen ja huutaen, enkä voi tässä vaiheessa enää olla itsekään osallistumatta siihen. On hienoa, että ideaalitilanteessa on sallittua hehkuttaa muutakin kuin jääkiekkoilijoiden nyrkkitappeluita oluttuoppi kädessä tai Formula 1 -kuljettajien edesottamuksia Markku from Finland -ystävien parissa (kyllä, se oli sarkasmia sydämeni pohjasta).
Rambo on
kuitenkin päättänyt pysyä sodista lopullisesti
erossa ja pyrkii
vielä entistäkin sulkeutuneempana persoonana
löytämään elämälleen edes jonkinlaista
henkilökohtaista harmoniaa kaikkien
häntä katkeroittaneiden kokemusten
jälkeen. Hän on asettunut aloilleen ja toimii
nykyään (käärmeiden
pyydystämisen ohella) kyläläisiä
paikasta
toiseen kuljettavana vene-miehenä ("boat-man"), joksi
häntä elokuvassa
pilkallisesti kutsutaan. Hän ei jaksa enää
välittää vakavista ihmishenkiä vaativista
konflikteista, tässä tapauksessa edellä
mainitusta Burman kansansorrosta, vaan keskittyy omaan
elämään ja kehottaa muitakin tekemään niin.
Hänen suhtautumisensa toisen
auttamiseen on muuttunut melko kyyniseksi,
eikä Burmaan Rambon opastuksella matkustavan kirkon
avustustyöntekijöiden ryhmä
saa hänen mieltään muuttumaan pitkän
suostuttelunkaan jälkeen kaikkiin mahdollisiin tunneseikkoihin
vetoamisesta huolimatta: -
You live so close to what's going on over there. Doesn't it bother you
at all? - It's not my business. Kun kyseinen avustusseurue joutuu myöhemmin sotilasjuntan tyrannian kynsiin kesken jumalanpalvelusten, ja kirkkokunnan edustaja saapuu kertomaan huonot uutiset Rambolle tämän vaatimattoman puumajan luo, alkaa ensin taistelu hänen itsensä kanssa. Seuraa hieno kohtaus, jossa Rambo takoo kipinöiden, hien, tulen ja savun keskellä hämärässä pajassaan yön kajossa isokokoisen puukon (tai sapelin), jota voidaan helposti pitää jo osana hänen persoonaansa. Stallone puhuu jo valmiiksi tunnelmallisen kohtauksen päälle ylikorostetun matalalla äänellä ja hitaalla tempolla – sillä tutulla tasolla, että sanoista ei tahdo saada selvää – dramaattisen musiikin soidessa taustalla: - You know what you are… What you’re made of... War is in your blood… When your pushed, killing's as easy as breathing…
Tämän jälkeen katsomossa kuuluu hyvästä syystä jälleen huutoa ja vihellystä, nyt vielä intensiivisemmällä tasolla kuin aikaisemmin: Rambo on taas vauhdissa, eikä mikään voi pysäyttää häntä! Katsojalle
elokuvan alussa syntynyt epätietoisuus Rambon
tarmokkuudesta kohdata vihollinen on mennyttä, eikä katsojan
tarvitse enää
miettiä, millaista jälkeä syntyy, kun John Rambo tulee
myöhemmin ottamaan ohjat käsiinsä. Hänen
kykynsä taistelutilanteessa on opittu tuntemaan aikaisemmista
Rambo-elokuvista
ja jokainen teatterissa oleva Rambo-fani vaistoaa, että nyt rima
tullaan asettamaan vielä
korkeammalle –
tasolle, jota ei enää ylitä edes Rambo itse. Live for nothing, or die for something! Toimintakohtaukset ovat todella raaoista kohtauksistaan huolimatta kertakaikkiaan fantastisia. Kuten todettu, kyseessä ei ole elokuva-arvostelu, mutten voi jättää mainitsematta, että Stallonen ohjaus, elokuvan nopeat leikkuut, nerokkaat kuvakulmat, mainiot tehosteet, säästelemättömyys räjähteissä ja panosten käytössä, hektisyys, loistavat taustamusiikit, erinomainen äänimaailma ylipäänsä (yhdistettynä tässä tapauksessa elokuvatetterin muhkeisiin bassoihin) sekä erityisesti Rambon 2000-luvun asenne yhdessä ensi-ilta-hurmoksen kanssa ovat yksiselitteisesti tajunnanräjäyttäviä.
Pari
kertaa elokuvan aikana yleisössä kuuluu myös
vilpitöntä
naurua, koska tietyt Rambon suoritukset
yhdessä
Stallonen olemuksen kanssa saavat jopa koomisia piirteitä.
Näin tapahtuu
esimerkiksi silloin, kun Rambo onnistuu
räjäyttämään atomeiksi taivaantuuliin
häntä
takaa-ajavan
sotajoukon asettamalla toisen maailmansodan aikana maahan Burman
metsiin
pudotetun, räjähtämättömäksi
jääneen pommin kupeeseen miinan, joka
räjähtäessään
laukaisee myös kyseisen pommin, mistä seuraa pienen
ydinlatauksen kokoinen
tuho. Vastaavanlaisen reaktion yleisössä aiheuttaa myös
Rambon siirtyminen
aikaisemmissa elokuvissa käytetyistä kevyemmistä
käsiaseista raskaansarjan konekivääreihin (kuva
yllä) – jonka
tähtäimessä ovat kuitenkin edelleen ihmiset. Naurussa on
kuitenkin mukana myös jonkinlaista itseen kohdistuvaa
kritiikkiä, mutta samalla
selvä tunnustuksen vivahde herra Stallonelle, mitä on
todella vaikea kieltää itseltään: "Järkeni
käskee olla arvostamatta tällaista, mutten mahda itselleni
mitään", oma mieli antautuu. Pahimmankaan kriitikon on
loppujen lopuksi vaikea olla
myöntämättä Sylvester Stallonen olevan ainoa
lajiaan: Hän on näyttelijä, ohjaaja ja
käsikirjoittaja, joka on
vuosikymmenten aikana älyllään ja karismallaan luonut
yli kaiken mielikuvituksen menevän
uran, tyylin, imagon ja persoonan sekä synnyttänyt kaksi
maailmankuulua hahmoa, Rockyn ja Rambon. Maailma olisi ollut todella
tyhjä paikka ilman häntä. Stallone on nero. - What do you say,
John?
- Fuck'em!
Elokuvan
kliimaksi eli tässä tapauksessa lopputaistelu, jossa Rambo
taistelee
kaikkensa antavana sotilaana yhdessä palkkasotureiden ja
kapinallisten kanssa
armeijaa vastaan, on yksiselitteisesti huikea. Parempaa
toimintakohtausta ei
ole kenties koskaan nähty ja on vaikea kuvitella, kuinka
kokonaisuutta voisi enää
parantaa. Yritän olla pyörtymättä ennen elokuvan
päättymistä, koska haluan nauttia loppuun asti. En edes
yritä kuvata kokemaani nyt sanoin, sillä se on koettava itse.
Loppukohtauksessa edetään sangen tunteikkaalle tasolle, kun Rambo palaa vihdoin ja viimein juurilleen kotiin Amerikkaan isänsä omistamalle maatilalle. On kohtalaisen tyhjentävää katsoa hänen kävelevän preerialla levollinen ilme kasvoillaan jo ensimmäisestä Rambo-elokuvasta tutun teeman soidessa taustalla. Ympyrä on sulkeutunut, minkä voi ymmärtää ainoastaan Rambon sielunelämään vuosien saatossa tutustunut Rambo-fani. Lopputekstien alkaessa osa katsomossa olleista ihmisistä käy seisomaan ja taputtamaan. Onnistun lähes aina hallitsemaan oman mieleni ympäristöstä riippumatta, mutta tämänkertaista voimakasta yhteishenkeä ja Rambo-hehkutusta en voi edes periaatteesta jättää väliin, kun yhdyn suosionosoituksiin: Ylös penkistä ablodeja varten!
Kyseinen
ensi-ilta oli yksiselitteisesti
paras elokuvakokemukseni. Mainittakoon vielä lopuksi, että
annan elokuvalle viisi tähteä viidestä. |