Tempaus: Soutu Haminan itäpuolelta Kotkaan

Tein kaverini "Lemön" kanssa koko päivän kestäneen soutumatkan heinäkuussa 2009. Suunniteltu reitti alkoi Haminan itäpuolelta (Mäntlahti) ja päättyi Kotkan Sapokkaan. Jälkikäteen retkeä voidaan pitää jonkinasteisena extreme-kokemuksena, josta kerron tällä sivulla tarkemmin.

Retken synnylle ei ollut mitään erityistä syytä. Muistan joskus aiemmin pohtineeni useaan kertaan  ilman varsinaisia tavoitteita tai suunnitelmia, millaista olisi soutaa kesämökiltä Haminan itäpuolelta Kotkaan. Kesällä 2009 kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin valmistautumisen ja niihin osallistumisen ynnä muiden asioiden johdosta olo oli niin sanotusti tyhjä, mikä varmasti osaltaan loi tarpeen tehdä jotakin erilaista ja erikoista, kenties haasteellista ja myöhemmin varmasti muisteltavaa. Tällöin mieleeni juolahti jälleen ajatus kyseisestä souturetkestä.

Olin kaverini kanssa käymässä eräässä Kotkan Sapokassa sijaitsevassa kahvilassa. Merelle katsellessani päätin kohta tarjota ideaani hänelle – joka kokeneena merivartijana suhtautui hankkeeseen heti hieman varauksella antaen kohteliaan vastauksen: "Noo, pitää nyt kattoo että minkälaisii ilmoja tulee..." Kerrottuani vielä minkälaisella veneellä matka tehtäisiin, skeptisyys lähinnä vain lisääntyi: kyse oli nimittäin 3,4 metriä pitkästä jollasta.

Myöhemmin onnistuin kuitenkin suostuttelemaan kaverini hyväksymään idean souturetkestä sillä tasolla, että päätimme (säävarauksella) toteuttaa sen seuraavana eli tässä tapauksessa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Istuimme jälleen alas erääseen kahvilaan ja teimme listan, mitä tarvikkeita tulisimme tarvitsemaan: vettä, energiajuomaa ja -patukoita, hedelmiä, merikartta, kompassi, puukko, taskulamppu, lämmintä vaatetta, kännykät, aurinkorasvaa, vara-airo... Kaverini kuitenkin muistutti jälleen arvaamattomasta, jollalle armottamasta merisäästä, johon voisi viime kädessä vedota: "Mut tosiaa täytyy sit viel paikan päällä kattoo et on sellanen siedettävä keli."

Olimme päättäneet ryhtyä koitokseen sunnuntaina 26.7.2009. Söimme aamupäivällä huoltoasemalla tukevat ruoka-ateriat ennen siirtymistä tavaroinemme autolla kohti suorituspaikkaa Haminan itäpuolelle. Saavuimme perille ennen keskipäivää ja aloimme valmistautua matkaa varten.

Ahdasta, vaikka mukaan otettiin vain välttämätön (vieressä olevat lelut eivät kuuluneet varustukseemme). Kuva ilmentää hyvin veneen pienuutta.

 
Laiva on lastattu tykötarpeilla – ja pian kahdella onneaan koettelevalla supisuomalaisella. Erika on toivottanut osaltaan onnea ja siirtyy maihin.

Varsinainen souturetki alkoi melko tarkalleen keskipäivällä. Olemme juuri irrottautuneet rannasta Lemön aloittessa soutuvuorossa (hän myös päätti näyttää esimerkkiä ja laittaa pelastusliivit päälle vain tarvittaessa). Lähtiessä tuuli oli paikkaan nähden minimaalinen, mutta yllättävän voimakkaat puuskat odottivat myöhemmin aukeilla.

Veneessä istuttiin tiiviisti, etuosa sen sijaan täyttyi tavaroistamme. Huomaa, kuinka lähellä vesirajaa veneen perä on – puhumattakaan tilanteesta, kun reilusti yli satakiloinen Lemö vietti lepovuoroaan.

Pääsimme matkaan siis keskipäivällä. Emme olleet tarkkaan osanneet arvioida kauan matkanteko kestäisi, mutta tarkoituksena oli päästä perille tietenkin vielä saman päivän aikana – valoisan aikaan. Aloimme määrätietoisesti soutaa kohti Kotkaa karttaan piirretyn reitin mukaisesti.

Olimme päättäneet soutaa vuorotellen ja vaihtaa soutajaa puolen tunnin välein. Lemöllä oli kunnia aloittaa soutuvuorossa, jolloin minä sain lähinnä ihastella maisemia veneen takaosassa sekä antaa suuntaohjeita selkä menosuuntaan päin olevalle soutajalle. Jo ensimmäisen vuoron aikana alkoi keskustelu souturetken mielettömyydestä Lemön kommentoidessa etenemisvauhtia ja ergonomiaa, jotka jättivät toivomisen varaa. Myös eräs toinen, tämän tyyppisiin urheilusuorituksiin paremmin perehtynyt henkilö oli aiemmin esittänyt oma mielipiteensä souturetkestä ja pitänyt sitä melko epärealistisena ottaen huomioon liikkumisvälineen: pieni jolla oli erittäin raskas soutaa ja sen vauhti vastasi vain hidasta kävelyä, vaikka soutaja teki hartiavoimin työtä. Lisäksi vene oli suunniteltu enintään 150 kg:n kantavuuteen, mutta minä ja Lemö painoimme yhdessä tavaroidemme kanssa lähes 250 kiloa (ylipaino oli siis huomattava). Tuuli myös puhalsi tavanomaiseen tapaan lounaasta eli soudimme koko ajan vastatuuleen. Valittua suuntaa oli vaikea pitää aallokossa, mikä pidensi jatkuvasti suunniteltua reittiä. Päätimme kuitenkin yrittää.


Vaihdettuamme soutuvuoroa niin sanotusti lennosta, saatoin pian itsekin yhtyä mielipiteeseen tempauksen haasteellisuudesta, tosin jaksoin aidosti koko ajan uskoa sen onnistumiseen. Soutaminen oli rankkaa (erityisesti henkisesti), mutta toisaalta meillä ei periaatteessa ollut kiire, mikä mahdollisti keskittymisen vetojen määrätietoiseen tekemiseen ilman aikapaineita. Pidin lähes varmana, että saavuttaisimme Sapokan ennen aringonlaskua. Kyse oli siten lopulta vain siitä, että jaksaisimme tehdä vetoja sinne asti.

Olimme arvioineet, että matkaan ei sisältyisi merkittäviä riskitekijöitä: Meillä oli mukana pelastusliivit sekä kännykät, lisäksi olimme liikenteessä rannikkoalueella päiväsaikaan. Vesi oli myös kohtalaisen lämmintä, joten sen varaan joutuminen ei olisi ollut lähtökohtaisesti vaarallista. Jouduimme kuitenkin ylittämään muutamaan kertaan rahtialusten käyttämiä laivaväyliä, mitä voidaan pitää huomionarvoisena. Tämä oli ainoa asia, joka minua hieman jännitti koko matkassa (sen lisäksi, että matkan onnistumisessa oli niin sanotusti panoksena maine ja kunnia etukäteismainonnan johdosta). Laivaväylien ylittäminen kohtisuoraankin vei yli puoli tuntia aikaa ja olisi ollut erittäin vaikeaa ehtiä pois alta, jos olisi huomannut laivan lähestyvän jostakin suunnasta; on huomioitava, että suuri alus ei välttämättä huomaa pientä, väylällä seilaavaa jollaa – ja vaikka huomaisikin, se ei heti pysähtyisi tai vaihtaisi suuntaa. Oli vain kyse onnesta, että emme kohdanneet laivoja tällä matkalla. Seikan väheksymistä voidaan tästä syystä pitää jopa hieman uhkarohkeana.

Soutu jatkui määrätietoisesti eteenpäin. Pidimme noin puolessa välissä matkaa Varvion saaressa ensimmäisen levähdystauon (tarkoituksena oli alun perin pysähtyä vain kerran matkan aikana). Rantauduimme kallioille pikaisesti kohentamaan varustusta, tekemään tarpeita ja verryttelemään. Jatkoimme hetken kuluttua matkaa. Nopeasti Varviosta lähdettyämme tuuli yltyi navakaksi aukealla, mikä teki suotamisesta ja etenemisestä erityisen raskasta aina muutaman kilometrin päähän olleeseen Pakaskerin saareen asti.


Veneeseen roiskui koko ajan vettä aalloista, lisäksi perä saattoi välillä hieman niin sanotusti hörpätä vettä sisään, minkä johdosta takana istuvan piti aika ajoin äyskäröidä sitä pois veneestä. Lähestyessämme Ruotsinsalmea alkuillasta meille oli käydä jonkinasteinen katastrofi juuri, kun olimme mahdollisimman kaukana lähimmistä maa-alueista. Olin soutuvuorossa ja Lemö äyskäröi veneessä ollutta vettä laitojen yli. Yht'äkkiä veneen takaosaan alkoi pulputa kovalla paineella vettä: pohjatappi oli irronnut, emmekä heti nähneet, oliko se enää veneessä. Säikähdimme todella, että tappi oli heitetty äyskärillä mereen. Meillä ei myöskään ollut varatappia mukana, koska emme lähtiessämme uskoneet tarvitsevamme sitä. Veneen pohjalle oli jo jonkin verran kerääntynyt roskia, mikä veden ohella vaikeutti tapin huomaamista, mutta suureksi onneksi se oli edelleen veneessä ja saimme kiinnitettyä sen uudelleen. Tilanne hieman valpasti jo väsynyttä mieltä, ja luonnollisesti äyskäröinti jatkui tarkkaavaisemmin.

Pitkällä soutuosuudella Pakaskerista Ruotsinsalmeen olimme jo ehtineet väsyä sen verran, että kynnys nauraa kaikenlaisille asiaan liittyville ja liittymättömille jutuille oli madaltunut lähes olemattomaksi. Yksi mieleenpainuvimmista puheenaiheista koski tietenkin suoturetken motiiveja. Jaksoin lähes loppuun asti aidosti hehkuttaa Lemölle jokseenkin älytöntä idaani soutaa ylikuormatulla jollalla Haminan itäpuolelta Kotkan Sapokkaan, mutta Ruotsinsalmen kohdalla aloin pikku hiljaa itsekin myöntää hankkeen järjettömyyden yhtyen hänen aiempiin mielipiteisiin: "Hyvä on sitten, olen hullu ehdottaessani tällaista.", sanoin Lemölle. "Ei se mitään, minä olen yllytyshullu.", kuului nokkela, täydentävä vastaus. Vaikka kyseessä ei ollut leppoisa huviretki, matkanteko oli kieltämättä omalla tavallaan yllättävän hauskaa. Myös suotuvuoron vaihtaminen osoittautui pienessä veneessä kohtalaisen taiteelliseksi ja hilpeäksi toiminnaksi. Siirtymän piti olla yhtäaikainen ja painopiste tuli pitää mahdollisimman alhaalla. Vastaavanlaista taituruutta vaati  pienten tarpeiden tekeminen veneen perän yli toisen soutaessa ja veneen keikkuessa.

Selän ylitys Pakaskerin jälkeen oli ollut väsyttävää, joten päätimme pysähtyä vielä kertaalleen Ruotsinsalmessa samoin perustein kuin aiemmin Varviossa – tosin tässä vaiheessa oli jo syytä myös lepuuttaa istumalihaksia. Kello oli jo yhdeksän illalla ja alkoi pikkuhiljaa hämärtää. Matka ei ollut edennyt niin nopeasti kuin oli alunperin arvioitu: Ruotsinsalmesta kesti vielä noin tunti soutaa Sapokkaan, mikä normaalisti moottoriveneellä tuntuu erittäin lyhyeltä matkalta.

Sapokkkaa lähestyessämme aurinko oli jo laskenut ja ilta alkoi muuttua pimeämmäksi. Tuuli oli myös laantunut ja lopulta soudin (sain kunnian olla viimeisessä soutuvuorossa) aallonmurtajien suojassa tyynessä vedessä kohti laitureita. Silloin vasta huomasi, kuinka vaivalloista soutaminen oli kyseisellä veneellä. Tuntui mielettömältä, että yhden raskaan soutuliikkeen eteen vene liikkui vain vähän eteenpäin; aivan kuin vene olisi kyntänyt peltoa. Tästä näkökulmasta aikaisemmin päivällä puhaltanut tuuli ja aallokko tekivät soutamisesta periaatteessa ainakin henkisesti helpompaa, sillä etenemisen vaikeutta ei niin selvästi havainnut veneen keikkuessa puolelta toiselle.

Saavuimme perille valon kannalta viime hetkellä (vähän kymmenen jälkeen illalla), sillä olisi ollut erittäin epämiellyttävää soutaa pimeässä. Moottorivenelaituriin vihdoin ja viimein päästyämme emme jaksaneet juuri hurrata, vaan lähinnä naureskelimme väsyneinä juuri suoritetulle tehtävälle: "Tätä ei voi perustella millään järkisyyllä.", Lemö totesi mahdollisuuteen, että joku kysyy motiiviamme lähteä tällaiselle matkalle (esimerkiksi hänen kollegansa rajavartiostossa olivat myöhemmin lähinnä pyöritelleet päätään asialle). Olimme sangen uupuneita ja aloimme välittömästi valmistella matkaa moottoriveneellä takaisin lähtöpaikkaan saadaksemme koitoksen mahdollsimman nopeasti kokonaan suoritetuksi: soutuvene oli tietenkin saatava takaisin Haminan itäpuolelle. Juuri suoritetun soudun jälkeen tuntui yksiselitteisesti ihanalta tehdä paluumatka moottoriveneellä.


Kokemuksia on usein vaikea kuvata siten, että lukija voisi asettua kertojan asemaan. Retki oli joka tapauksessa yksiselitteisesti ainutkertainen, enkä halua ryhtyä siihen uudestaan ainakaan vastaavanlaisilla varusteilla. Matkan pituudeksi muodostui linnuntietä pitkin melko tarkalleen 25 kilometriä ja sen suorittaminen kesti yli kymmenen tuntia. Soutuveneellä oli tässä tapauksessa mahdollista noudattaa suoraviivaista reittiä melko hyvin, mutta veneen painuminen tuulen vaikutuksesta jatkuvasti pois tarkalta reitiltä merkitsi epäilemättä ainakin viiden kilometrin lisäystä optimilinjoihin. Soutumatkan kokonaispituudeksi muodostui siten varovaisesti arvioiden vähintään 30 kilometriä. Hankkeen haasteellisuus perustuu kuitenkin nimenomaan kulkuvälineeseen: Matkaa voidaan pitää erityisen raskaana, kun se suoritetaan osittain navakassa vastatuuleessa 3,4 metriä pitkällä, tasaperäisellä jollalla, jonka suosituskantavuus ylittyy reilusti yli 50 prosentilla. Parhaiten soudun haasteellisuudesta kertonee mielestäni lopulta kuitenkin se, että matkan pituus vastasi puolta Sulkavan Suursouduista – tosin emme soutaneet kirkkoveneellä järvessä, vaan jollalla merellä. Jos joku pitää tällaista souturetkeä tällaisilla varusteilla tällaisissa olosuhteissa helppona tehtävänä, suosittelen lämpimästi kokeilemaan: matkailu avartaa.

Tämä on ainoa kuva, joka on otettu matkamme jälkeen (soudun jälkeen ei enää jaksanut keskittyä valokuvaamiseen). Kello on noin yksi yöllä seuraavana päivänä. Kuvasta on hahmotettavissa moottorivene, jolla olemme juuri saapuneet Kotkan Sapokasta takaisin lähtöpaikkaan – James-vene tuli samalla kyydillä köyden perässä.

Lukija saattaa kysyä, saimmeko palkinnoksi hyvän mielen lisäksi rakkulat käteen. Alunperin matkan jälkeen vaikutti yllättäen, että soutu ei ollut aiheuttanut oikeastaan mitään rasitusvammoja. Airojen kädensijat esimerkiksi oli teipattu harvinaisen onnistuneesti, eikä soutamisesta tullut mitään ongelmia käsille, mitä luonnollisesti pidettiin ensisijaisena uhkana. Sitäkin ajattelemattomammin kuitenkin suhtauduin istuimen pehmentämiseen, enkä itse siten loppujen lopuksi selvinnyt tempauksesta ilman jälkivaivoja: sain takapuoleeni paiseen (jonka aiheuttama kipu oli alkanut vaivata jo matkan aikana) ja vietin pian muutaman päivän Meilahden sairaalassa tiputuksessa ennen nukutuksessa tehtyä leikkausta kivun äidyttyä sairaalloiseksi. Seuraavan kerran liikuntaa oli lupa harrastaa kevyesti parin viikon kuluttua toimenpiteestä, joskaan sen ei tullut kohdistua yhtään alapäähän (toisaalta esimerkiksi soutaminen ei olisi paljon kiinnostanutkaan, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus). Vaivaa sai lopulta hoidattaa/hoitaa useita kuukausia (!).

Kyseinen souturetki lukeutuukin epäilemättä niihin kokemuksiin, jotka eivät tunnu erityisen hyvältä suoritushetkellä, mutta sitäkin paremmalta myöhemmin. Kannatti tehdä!